Bloggaajat nielivät Atrian broileritilojen viherpesun

Lihatalon vastuullisuusviestintä on vaikea laji. Se kääntyy helposti viherpesuksi, tai ainakin näyttää siltä. Jos olisin ruokabloggaaja, olisin harkinnut kahteen kertaan ennen kuin olisin tarttunut Atrian tarjoukseen tehdä sisältöyhteistyötä Perhetilan broilerin mainostamiseksi. Silti viisi bloggaajaa tarttui kutsuun, kävi Atrialle lintuja kasvattavalla tilalla, vieraili yhtiön Nurmon siipikarjateurastamolla ja kirjoitti näkemästään blogissaan.

Atria sai viestinsä läpi: bloggaajat toistivat yhtiön väitteet lintujen hyvinvoinnista ja tuotannon eettisyydestä. Osassa blogiteksteistä oli hyvinkin realistista ja maalailevaa, rehellistä kuvausta teurastamolta ja kriittistäkin pohdintaa. Kriittisinkin bloggaaja kertoi kuitenkin lopussa, että juuri Atrian Perhetilan broileri päätyy nyt kauppalistalle.

Olen kirjoittanut aiemmin Atrian Perhetilan broilerin hämäävästä nimestä ja tuotannon ongelmista blogissani täällä ja täällä. Keskeisimpiä ongelmia ovat jalostuksen ja nopean kasvun aiheuttamat terveysongelmat. En nyt ryhdy toistamaan näitä argumenttejani vaan keskityn tähän caseen.

Kun kyse on eläintuotannosta ja lihaksi kasvatettavien eläinten hyvinvoinnista, puhutaan yhteiskunnallisesti kuumasta keskustelunaiheesta. Se ei ole sama kuin kävisi kotimaisen lastenvaatevalmistajan tehtaalla katsomassa syksyn villahaalareiden valmistusta. Sen bloggaajatkin saivat huomata, sillä he ovat joutuneet puolustamaan kirjoituksiaan sosiaalisessa mediassa muun muassa tässä Facebook-keskustelussa ja Twitterissä. Myös Voiman bloggaaja kritisoi kampanjaa. Bloggaajista Emmi Nuorgam julkaisi jo blogissaan puolustuspuheenvuoronkin.

Atrialta ruokabloggaajien kutsuminen tuotantoaan katsomaan oli hyvä veto. Broileritilat ovat jo hygieniasyistä hyvin suljettuja paikkoja, mutta lihayhtiöt ovat olleet nihkeitä vierailulupien myöntämisen kanssa myös maineriskien vuoksi. Edes toimittajien on ollut työlästä päästä katsomaan broilerien tuotantoa. Vierailuilla on aina mukana lihatalon ”päällystakki” tai useampia ja etenkin kuvaamista kasvatushallissa ja teurastamolla rajoitetaan. Näin on ollut tähän asti kaikilla vierailuillani sekä Atrian että HK Scanin kanssa toimiessa. Niinpä ruokabloggaajien kutsuminen näyttäisi olevan merkki uudenlaisesta avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä, halusta näyttää kulutajille että ”hei, eihän tässä ole mitään salattavaa vaan päinvastoin toimintamme on ensiluokkaista”.

Kannattaa muuten huomata, että kuvat broilerihallista eivät ole bloggaajien itsensä ottamia vaan valokuvaaja Timo Aallon. Atria palkkasi saman kuvaajan yhdelle omalle keikalleni ja yhtiön viestintä valitsi kuvat jotka minulle lähetettiin. Näin todennäköisesti on toimittu nytkin.

Bloggaajien retkelle osallistuminen johtui todennäköisesti ihan aidosta halusta tutustua ruoantuotantoon ja nähdä asiat omin silmin. Uskon heidän olleen vilpittömiä teksteissään. Mutta tällaisessa sisältöyhteistyössä on useita ongelmia.

Jos vastaavalla retkellä olisi ollut journalisti, hän olisi haastatellut juttua varten myös puolueetonta eläinlääkäriä, hyvinvointitutkijaa ja todennäköisesti kuullut myös eläinsuojelujärjestöjen kannan aiheesta. Ammattitoimittaja ei kirjoita yrityksen mainospuheita sellaisenaan. Blogeissa ei tietenkään ole kyse tutkivasta journalismista eikä blogeilta tulisi sellaista edellyttää. Bloggaajat kertovat avoimesti että kyseessä on sisältöyhteistyö. Silti tällä kertaa raja hämärtyy tekstin muodon vuoksi. Bloggaajat panevat itsensä likoon, kirjoittavat reportaasimaisesti kuvausta retkestään ja antavat silminnäkijätodistuksen. Mutta näkökulma ja esitetyt faktat ovat mainoksen maksaneen yrityksen valitsemat.

Yksi tärkeimpiä syitä ulkopuolisten asiantuntijoiden käyttämiseen on se, että asiaan perehtyneenkään toimittajan on vaikea tehdä johtopäätöksiä eläinten hyvinvoinnista vain omiin havaintoihin perustuen. Hyvinvointi on monisyinen kokonaisuus, jonka arviointiin on kehitetty esimerkiksi Welfare Quality -mittariston kaltaisia analyysivälineitä. Kuluttajan joka näkee ensimmäistä kertaa elämässään elävän broilerin, on mahdotonta oikeasti päätellä kokeeko hänen näkemänsä eläin stressiä tai onko sillä hyvä elämä. Silti bloggaajat esittivät tällaisia väitteitä.

”Ennakkoajatukset muuttuivat aika lailla kaiken nähtyäni. Tilanpitäjät olivat tuikitavallisia ihmisiä. Ihmisiä,  jotka haluavat tehdä työnsä hyvin vuodesta toiseen ja olla ylpeitä tilastaan. Linnut näyttivät hyvinvoivilta ja virkeiltä. Stressaantunutta käytöstä ei ollut havaittavissa. Se seikka oli minulle ehkä tärkeintä.” Peggyn pieni punainen keittiö

Olen itse käynyt broileritilalla, sikalassa ja häkkikanalassa myös lapsiryhmän kanssa. Nämä vierailut opettivat sen, että ihmisen ennakkokäsitykset ja tieto eläimistä ohjaavat havaintoja ja kokemusta voimakkaasti. ”Omin silmin näkemisellä” ei välttämättä ole kovin suurta todistusarvoa jos meillä ei ole tietopohjaa jolla asettaa näkemämme kontekstiin. En kuitenkaan halua liikaa vähätellä tavallisen kuluttajan kokemuksen arvoa. Olen usein sanonut, että jokaisen maatilan pitäisi toimia niin hyvin, että sen pihaan voisi ajaa koska tahansa bussilastillisen kuluttajia. Tavallaan ruokabloggaajien tuominen maatilalle vastaa samaa asiaa. Tässä tapauksessa bloggaajien uskottavuus todistajina kuitenkin kärsii siitä että heille maksetaan – vaikka Atria olisikin antanut vapaat kädet kirjoittajille.

Tilavierailu vaikuttaisi olevan bloggaajille positiivinen yllätys. He kuvaavat yksityiskohtaisesti tuotannon olosuhteita ja ylistävät isäntäparin mukavuutta. Kirjoittajat toistavat Atrian usein käyttämiä argumentteja kuten sen että Suomessa broilereiden nokkia ei typistetä, täällä lintuja ei tarvitse lääkitä antibiooteilla ja linnuilla on enemmän tilaa kuin serkuillaan muualla Euroopassa. Tämä kampanja, kuten suuri osa Atrian vastuullisuusviestinnästä, on selvästi suunnattu tuontilihaa vastaan. Ja se onkin ihan oikein, sillä suomalaisessa broilerituotannossa moni asia oikeasti on paremmin. Kun puhutaan jäljitettävyydestä, lintujen terveydestä (ei salmonellaa, ei antibiootteja), hygieniasta ja tuoteturvallisuudesta, suomalaiset ovat vahvoilla. Mutta on väärä johtopäätös vetää siitä yhtäläisyysmerkit eläinten hyvinvointiin tai eettisyyteen.

Tuottajat toistavat usein väitettä, jonka mukaan eläin voi hyvin kun se on terve. Se ei ole koko totuus. Tuotantoeläinten hyvinvoinnin neuvottelukunta on määritellyt hyvinvoinnin näin:

”Hyvinvointi on eläimen kokemus sen fyysisestä ja psyykkisestä olotilasta. Eläimen hyvinvointiin vaikuttavat sen mahdollisuudet sopeutua ympäristön tapahtumiin ja olosuhteisiin. Jos sopeutuminen ei onnistu, tai aiheuttaa eläimelle jatkuvaa tai voimakasta stressiä, rasitusta tai patologisia muutoksia, eläimen hyvinvointi heikkenee. Eläinten hyvinvointiin voidaan vaikuttaa pito-olosuhteilla, hoidolla ja eläinjalostuksella.’’

Kysymys lajityypillisten käyttäytymismahdollisuuksien toteutumisesta ja eläimen omasta kokemuksesta sen fyysisestä ja psyykkisestä olotilasta on vaikeampi asia kuin pelkkä alhainen lintujen kuolleisuusprosentti. Sitä varten esimerkiksi Helsingin yliopistossa on eläinten hyvinvointitutkimusta. Mutta eläinten käyttäytymisen tutkimuksen lisäksi tarvitaan yhteiskuntatieteitä ja yhteiskunnallista keskustalua eläinetiikasta: millainen hyvinvointi on riittävää ja millainen eläintuotanto on eettistä? Onko se riittävästi että suomalaisessa tuotannossa osa asioista on paremmin kuin useimmissa muissa maissa? Minulle se ei riitä.

Blogitekstien herättämä keskustelu on kiinnostavaa ja tervetullutta. Toivottavasti kohu jälleen lisää ihmisten tietoisuutta siitä miten heidän syömänsä eläimet päätyvät lautasille. Mutta bloggaajien kivat retkikertomukset eivät ole koko totuus tuotannosta. Siksi tarvitaan myös journalisteja. Ja siksi on tärkeää että lihatalojen ja broilerihallien ovet ovat auki myös toimittajille.

Emakoille metsälaidun – riittävän hyvät olot ennen päätymistä juhannusgrilliin

Lihasiat laitumella Perkkiön tilalla.

Lihasiat laitumella Perkkiön tilalla.

Kävin juuri hakemassa kesän grillilihat eli possun ja karitsan ribsejä sekä Perkkiön tilan omia makkaroita. Perheemme syö yhä vähemmän lihaa, mutta panostamme paljon siihen että syömämme eläin on elänyt mahdollisimman hyvän elämän. Olemme olleet Perkkiön asiakkaita jo useita vuosia muun muassa siksi, että ainakin minun tietääkseni se on Suomen ainoa sikala jossa emakoilla on metsälaidun ja lihasiatkin pääsevät oikealle laitumelle. Joulun lisäksi kesän grillikausi onkin hyvä hetki miettiä, miten syömäsi sika on elänyt elämänsä.

En hyväksy tavallista sianlihan tuotantoa, koska siinä on useita vakavia ongelmia eläinten hyvinvoinnille. Isoimpia ongelmia ovat emakoiden pitäminen liikkumisen estävissä häkeissä porsaiden imetysaikana sekä ahdas ja virikkeetön elinympäristö joka johtaa hännänpurentaan ja muuhun sikojen ongelmakäyttäytymiseen.

Kävin Perkkiön tilalla viime elokuussa itse katsomassa miten tulevat joulukinkut siellä kasvoivat ja haastattelin tilan isäntää Tony Kajanderia. Suoraan tilalta ostettu liha on tietysti paljon kalliimpaa kuin kauppojen perustarjonta, sillä erilainen tuotantotapa myös maksaa paljon tehotuotantoa enemmän. Jotta osaa arvostaa Perkkiön tilan ainutlaatuisuutta, täytyy kuitenkin tietää jonkin verran siitä miten siat yleensä sikalassa elävät. Vertailu normaalituotantoon kertoo mistä lisäarvo syntyy. (Eläinsuojeluasiamiehen sivuilta löytyy havainnollinen vertailu luomun ja tavallisen tuotannon väliltä.)

Ei häkkejä

Tavallisessa tuotannossa emakko on kääntymisen estävässä häkissä tiineytysaikana (kun se siemennetään) porsiessaan ja imetysajan – eli merkittävän osan elämästään. Häkissä oleminen aiheuttaa emakolle stressiä ja estää sen lajityypillisiä käyttäytymistarpeita. Häkissä olo ja pahimmillaan kova ja karkea betonilattia tai ritilä aiheuttavat usein emakoille myös terveysongelmia kuten lapavaurioita ja jalkavaivoja.

Häkkejä puolustavat tuottajat perustelevat käytäntöä sillä, että ahtaissa karsinoissa emakot helposti tallaavat porsaidensa päälle käydessään makuulle. Häkin tarkoitus on siis suojata porsaita emakon liikkeiltä. Ongelmaa ei olisi jos emakoilla olisi käytössään tarpeeksi tilaa, niiden karsinassa olisi riittävästi kuivikkeita jotta emakko voisi rakentaa porsaita suojaavan pehmeän pesän, ja jos emakoiden jalkojen lihaskunto olisi niin hyvä että ne pystyvät kontrolloimaan liikkeitään paremmin. Tämä kaikki olisi kalliimpaa, siis se vie enemmän tilaa ja ihmistyötä. Se on aivan erilainen tuotantotapa. (Helsingin yliopiston alainen Eläinten hyvinvointikeskus on äskettäin julkaissut selvityksen häkkiporsituksesta luopumisen taloudellisista ja tuotannollisista vaikutuksista.)

Perkkiön tilalla on noin 70 lihasikaa ja 24 emakkoa. Se on siis todella pieni sikala verrattuna teollisen mittakaavan tehosikaloihin. Perkkiössä lihasiat ovat päässeet laitumelle jo kuuden vuoden ajan, emakot pidempään. Emakoiden pihatto, josta niillä on pääsy ulos ympäri vuoden, on tehty vuonna 1993. Jo Tony Kajanderin isä piti emakoita kesäisin ulkona. Porsimiskarsinoissa on häkkirakenteet, mutta ne on nostettu ylös pois tieltä. Emakot siis pääsevät liikkumaan ja hoitamaan porsaitaan.

Mutta jos tavallinen tila ottaisi kylmiltään häkit pois, tulos olisi järkyttävä, Kajander arvioi. ”Porsaskuolleisuus on meillä valtakunnan keskiarvoa ja meillä on paljon emakoita joiden porsaista ei kuole yhtä ainoaa. Iso merkitys on ollut emo-ominaisuuksien jalostamisella”, Kajander kertoo. Hän valitsee emakot sen mukaan, miten ne osaavat hoitaa porsaansa – eikä tähtää porsaiden lukumäärän maksimoimiseen.  Toinen tärkeä tekijä on emakoiden hyvä lihaskunto. ”Emakot jotka painelevat ulkona märässä mudassa hallitsevat kroppansa”, Kajander huomauttaa. Vielä parempi ratkaisu Kajanderin mukaan olisi sellainen järjestely, missä emakot pääsisivät kulkemaan halutessaan myös ryhmäkarsinaan ja sitten takaisin porsaiden luo. Jos häkkien käytöstä luopuminen on ensimmäinen askel, investoiminen porsitusosaston uudenlaisiin rakenteisiin voisi olla seuraava.

Kun normaalituotannossa porsaat vieroitetaan jo neljän viikon ikäisenä, Perkkiössä porsaat ovat maitoruokinnassa yli kuuden viikon ajan. ”Meidän ei kannata tehdä tuotantoa mahdollisimman tehokkaaksi vaan tähdätä sesonkeihin. Porsaat hyötyvät siitä kun ne saavat pidempään maitoa”, Kajander perustelee. Perkkiö ei siis tähtää siihen että eläinvirta sikalasta sisään ja ulos olisi mahdollisimman suuri, sen ei tarvitse optimoida jokaisen karsinapaikan käyttöä ja kasvattaa eläimiä mahdollisimman tehokkaasti teuraspainoon. Kun asiakkaat haluavat sianlihaa ennen grillikautta ja jouluksi, sesongit rytmittävät tilan arkea.

Syönnin jälkeen emakot ottavat rennosti ja painautuvat viilentävään mutaan.

Syönnin jälkeen emakot ottavat rennosti ja painautuvat viilentävään mutaan.

Possut laitumelle

Tavallisessa sikalassa siat elävät karsinoissa, joissa alle 110 kiloista lihasikaa kohti on oltava tilaa vähintään 0,9 neliömetriä. Karsinoiden kovat betoniset ja rakolattiaiset pohjat eivät tarjoa mahdollisuutta tonkimiseen ja tutkimiseen. Sikala on ahdas ja virikkeetön elinpaikka.

Moni saattaa ajatella, että luomusikaloissa ulkoiluvaatimus tarkoittaa että siat pääsevät tonkimaan juuria ja rypemään mudassa. Todellisuudessa luomutilankin ulkoaitaus voi olla betonipohjainen alue jolla on hiekkaa. Sen sijaan sikojen laiduntaminen oikealla laitumella on ilmiö, jota suomalaiset säännökset eivät edes tunne.

Perkkiön tilalla sekä emakot että lihasiat pääsevät oikealle laitumelle, jossa niillä on tekemistä ja tilaa. Aluksi ne saavat myllättäväkseen pienemmän alueen, mutta kesän mittaan laidunta laajennetaan. Kärsällä maan tutkiminen ja ruoan hakeminen juuria tonkimalla kuuluu sian lajityypilliseen käyttäytymiseen ja on sille tärkeää. Laitumella siat voivat toteuttaa tarpeitaan.

Toisaalta runsas laitumella juokseminen myös tarkoittaa, että lihasiat kasvavat Perkkiössä hieman tavallista tehosikalaa hitaammin. Nämä siat eivät myöskään syö paljon parjattua soijaa, vaan kotimaista härkäpapua ja viljaa. Kajanderin mukaan hänen sikansa kasvavat teuraspainoon noin 2-3 kuukautta hitaammin kuin karsinassa kasvatetut ja soijalla ruokitut lajitoverinsa. Kun normaalisti kasvatusaika on noin viisi kuukautta, Perkkiön tilan lihasiat siis elävät 7-8 kuukautta. Se lisää tuotannon kustannuksia, sillä pidemmän elämänsä aikana siat ennättävät syödä enemmän rehua.

Talvella olkia pihatossa

Talvellakaan Perkkiön siat eivät ole betonikarsinoissa vaan pihatossa, jonka lattioilla on paksut kerrokset olkea kuivikkeena. Olkipaalit toimivat sioille myös virikkeenä, kun siat saavat myllätä ja tonkia niitä. Sekä joutilasemakot (tiineenä olevat emakot jotka odottavat porsimista) että lihasiat viettävät talven kuivitetussa pihatossa.

Tavallisissa sikaloissa yksi hyvinvointiongelmista on hännänpurenta, joka on olosuhdeongelmista, ahtaudesta ja virikkeettömyydestä kertovaa ongelmakäyttäytymistä. ”Koskakohan meillä olisi viimeksi ollut hännänpurentaa? Ei edes joka vuosi yhtä tapausta”, Kajander muistelee. Saparo onkin eräänlainen sian hyvinvointimittari, sillä jos purtuja häntiä on tilalla paljon, se viestii ongelmista.

Kukkien seassa ravaavat siat tuntuvat jopa epätodelliselta näyltä.

Kukkien seassa ravaavat siat tuntuvat jopa epätodelliselta näyltä.

Kumpa kaikki sikalat olisivat samanlaisia!

Perkkiön tilan kaltainen toiminta ei olisi kannattavaa, jos liha myytäisiin teurastamolle siihen hintaan, mitä lihatalot tuottajilleen tarjoavat, Kajander toteaa. ”Jos teurastamolle myisi, tästä ei tulisi mitään. Suoramyynnillä teemme jonkinlaisen tuloksen, ei meillä sentään miinusmerkkisiä vuosia ole tehty”, Kajander kertoo.

Miksi Perkkiön tilan liha ei sitten ole luomua? Tila ei ole pyrkinytkään täyttämään luomun vaatimuksia, erityisesti siksi että luomurehun hankkiminen olisi paitsi vaikeaa, myös kallista. Sikalan ikkunapinta-ala ei täyttäisi luomun kriteereitä, muuten eläinten olosuhteiden puolesta esteitä luomuun siirtymiselle ei Kajanderin mukaan olisi. ”Mutta pidän luomua yhden sortin humpuukkina. Siinä olisi vain paperinpyörittämistä. Luomussa sikojen ulkoiluksi riittää hiekkapohjainen aitaus.” Luomuleimalla ei ole merkitystä, jos asiakkaat uskovat muutenkin että käytännössä Perkkiön sikojen elämä on jopa parempaa kuin luomussa. Sitä maatila pyrkii viestimään jakamalla sikojen elämästä kuvia ja videoita sosiaalisessa mediassa.

Kirjoitan tästä tavallisena asiakkaana ja kuluttajana, koska mielestäni Perkkiön poikkeuksellinen toimintatapa ansaitsee julkiset kehut. En saa tekstistä rahaa, ilmaistuotteita tai muitakaan etuja. Mutta haluan nostaa heidät esiin positiivisena esimerkkinä. Kun mietin mikä on mielestäni riittävän hyvä elämä ja olosuhteet eläimille, Perkkiössä nämä kriteerit alkavat olla lähes kohdallaan. Eläinten tuottaminen ruoaksi on aina moraalifilosofisesti ongelmallinen kompromissi. Jokaisen kuluttajan on itse vedettävä linja siitä millaiset olot on valmis eläimille hyväksymään.

Jos sianlihaa tuotettaisi vain kuten Perkkiössä tehdään, tuotanto romahtaisi. Tuhannen lihasian laumaa ei voi laskea pellolle mylläämään, joten sellaisilla tuotantotavoilla ei ole mahdollista tuottaa lihaa nykyisiä määriä. Toivoisinkin, että Suomessa olisi yhä enemmän tällaisia pieniä lihatiloja – ja vähemmän niitä ikäviä.

Olen vieraillut lukuisissa suomalaisissa sikaloissa enkä ole koskaan nähnyt niin tyytyväisen näköisiä eläimiä kuin Perkkiössä.

Olen vieraillut lukuisissa suomalaisissa sikaloissa enkä ole koskaan nähnyt niin tyytyväisen näköisiä eläimiä kuin Perkkiössä.

Viherpesun taito ja MTK

Tuottajajärjestö MTK reagoi Imagessa julkaistuun haastatteluuni omalla tiedotteellaan. Heidän vastauksensa on otsikoitu voimakassävyisesti: ”Liioittelun taito ja eläinsuojelulaki”. Valitettavasti tiedote on täynnä tarkkaan valittuja puolitotuuksia ja eläintuotannon viherpesua, joten käyn sen argumentit läpi kohta kohdalta.

”Tieto- ja lastenkirjailijan rooliin solahtaneen toimittaja Elina Lappalaisen mielipiteet Tuomas Sorjamaan ylöskirjaamina suomalaisten tuotantoeläinten hyvinvoinnin tasosta (Image 6-7/2015) herättivät vastareaktion. Valistunut kuluttajakaan ei näköjään tiedä, miten hyvin eläimet suomalaisilla maatiloilla voivat, ihmettelee MTK:n eläinlääkäri Leena Suojala.”

Puhuttelutapa on tässä selvästi valittu retorinen keino, jolla mitätöidään auktoriteettiani puhua asiasta. Useimmiten esimerkiksi media kuitenkin on käyttänyt työstäni kirjoitettaessa esimerkiksi titteliä Tieto-Finlandia -palkittu tietokirjailija ja taloustoimittaja. Huomautan aiheesta, koska sillä on merkitystä sen kannalta miten uskottavana lukija puhujaa pitää.

”Lajityypillinen käyttäytyminen on tuotantoeläinten arkipäivää suomalaisilla kotieläintiloilla. Lehmiä laidunnetaan, emakoilla on pesärakennusmateriaalia, poikasia imetetään, possut tonkivat ja kanat kuopsuttavat.”

Tuotantoeläinten pito-olosuhteet useimmiten eivät mahdollista lajityypillisten käyttäytymistarpeiden toteuttamista, tai tarpeet toteutuvat vain rajoitetusti tai osittain. Esimerkiksi noin puolet lehmistä elää koko talvikauden parteen kiinni kytkettynä, mikä estää kehonhoidon ja sosiaalisen käyttäytymisen. Lehmien laidunnuspakko koskee vain parsinavetassa asuvia lehmiä 60 vuorokauden ajan vuodessa – merkittävä osa lehmistä ei pääse lainkaan laiduntamaan. Emakot viettävät suuren osan aikuiselämästään kääntymisen estävässä häkissä. Niillä olisi hormonaalinen tarve rakentaa pesä, mutta ”pesänrakennusmateriaali” on niiden eteen tarjottu pieni määrä olkea jota siirtelemällä ne voivat edes yrittää lievittää stressiään. Ne tosiaan imettävät poikasiaan – eli emakot ovat ainoat ns. tehotuotannossa kasvatetut* tuotantoeläimet joilta ei viedä niiden jälkeläisiä heti niiden synnyttyä – mutta häkin rajoittamina, ja porsaat vieroitetaan jo neljän viikon iässä eli paljon luontaista aiemmin. Missäköhän Suojala väittää possujen tonkivan? Suuri osa lihasioista kun kasvatetaan rakolattiaisissa betonikarsinoissa. Niille heitetään virikkeeksi olkia ja sanomalehteä, mutta ei se tonkimista ole. Lattiakanalassa elävät kanat kuopsuttavat, mutta suuri osa kananmunatuotannosta tapahtuu edelleen häkkikanaloissa, joten suuri osa Suomessa elävistä kanoista ei pääse kuopsuttamaan.

Näin ollen yksikään Suojalan tässä esittämä argumentti ei täysin kestä kriittistä tarkastelua.

”Suojalan mukaan suurin osa vasikoista nupoutetaan anestesiassa ja kivunlievitystä käyttäen. − Jos nupoutus ylipäätään katsotaan välttämättömäksi aggressiivisen lajityypillisen arvojärjestyksen muodostamisen varalta ja tapaturmien välttämiseksi. Karjupossut kastroidaan vain ja ainoastaan kuluttajien vaatimuksesta, sekin kipulääkityksessä, kertoo Suojala.”

Viimeisimmän tutkimustiedon mukaan noin 80 prosenttia tuottajista nuputtaa vasikat ja heistä noin puolet kutsuu toimenpidettä tekemään eläinlääkärin. Tämä kerrotaan myös Valion omassa Maito ja Me -lehdessä. Tilanne on siis heikompi kuin Suojala antaa ymmärtää. Vasikoiden nupouttaminen ilman rauhoitusta ja kivun asianmukaista hoitoa on yksi asioista, joista myös niin sanotulla kentällä vallitsee suurin yksimielisyys. Myös Maa- ja metsätalousministeriön alainen tuotantoeläinten hyvinvoinnin neuvottelukunta on julkaissut kannanoton, jossa se ”suosittelee, että vasikoiden nupoutus tehdään rauhoituksessa ja paikallispuudutuksessa, ja että toimenpiteestä aiheutuvaa pitempikestoista kipua hoidetaan tulehduskipulääkkeellä”. Tällä hetkellä tämä on kuitenkin tuottajan valistuneisuudesta kiinni. Siksi siitä pitäisi tehdä laissa vaadittu asia.

Kuinkakohan suuri osa kuluttajista edes tietää että karjupossut kastroidaan – saati sitä miksi se tehdään? Haluaisinpa nähdä ne possujen kastroimista vaativat kuluttajajoukot. Kaikki karjuporsaat kastroidaan (eli niiden kivekset leikataan pois) koska muutoin osaan niistä tulisi niin sanottu karjun haju joka maistuu lihassa ikävältä. Katso Hesariin tekemäni video toimenpiteestä täältä. Mutta kastrointia ei tehdä kipulääkityksessä, kuten Suojala väittää, vaan kipulääkepiikki pistetään porsaisiin vasta kivesten poistamisen jälkeen. Se on siis vähän kuin annettaisi buranaa leikkauksen jälkeen. Vähimmäisvaatimus olisi antaa kipulääke aiemmin niin että se ehtii vaikuttaa. Mutta se lisäisi prosessiin työvaiheen. Yksi vaihtoehto olisi rokote, eli immunokastraatio joka siirtää karjuporsaiden puberteettia ja hormonituotannon alkua ja siat ehtisivät teuraspainoisiksi ennen kuin ne alkavat haista karjulta. Uskoisin, että hyvin suuri osa kuluttajista valitsisi possuille kivuttomamman elämän jos tietäisi vaihtoehdoista. Kuluttaja ei varmasti vaadi juuri nykyistä toimintatapaa!

”Eläinten hyvinvointi on jana, jonka toisessa päässä eläin voi hyvin ja toisessa huonosti. Sama pätee ihmisten hyvinvointiin. − Maaseudulla ihmiset elävät erilaisessa ympäristössä kuin kaupungin keskustassa asuvat. Hyvinvointi arvotetaan eri lailla usein omista henkilökohtaisista lähtökohdista. Mihin minimitason raja vedetään, on omantunnon kysymys, ei lakitekstin pykälä, muistuttaa Suojala.”

Mitäköhän Suojala tässä tarkoittaa? Onko tarkoitus viitata minuun kaupunkilaisena kuluttajana, jonka kokemus eläinten hyvinvoinnista on siksi erilainen kuin siellä maalla elävillä? Eli kaupungissa asuva ei voi ottaa kantaa asiaan tai ei asiasta mitään ymmärrä? No, kirjani lukeneena Suojala kyllä tietää että olen kotoisin maalta ja asunut koko lapsuuteni setäni maitotilan naapurissa.

Sitäpaitsi eläinten hyvinvointi ei ole mikään henkilökohtainen näkemys. Se on tieteellisen tutkimuksen kohde, josta saamme uutta tietoa muun muassa Helsingin yliopiston eläinten hyvinvointikeskuksen ansiosta. Eläinten hyvinvointia kyetään mittaamaan ja määrittelemään myös tieteellisin kriteerein ja perustelemaan näkemyksiä tutkimustietoon perustuen. Minimitaso puolestaan ei ole mikään omantunnon kysymys vaan nimenomaan Suomen lain tehtävä on määrittää normit eläintuotannolle. Eläinsuojelulaki määrittää minimitason. Lakia uudistettaessa tarvitaan yhteiskunnallista keskustelua siitä, mikä mielestämme on riittävä taso eläinten hyvinvoinnille ja millaiset tuotanto-olosuhteet voidaan hyväksyä.

”− Meillä Suomessa on kotieläintuotantoa niin kauan kuin meillä on tuotantoeläimiä. Jos toimintaympäristöä supistetaan säädöksillä, kustannuksia lisätään ja kannattavuutta heikennetään, tuotanto kuihtuu pois. Kysymys on taloudesta ja ihmisten hyvinvoinnista. Ja siitä, säilytämmekö kotimaisen kotieläintuotannon vai syömmekö ulkomailla tuotettuja elintarvikkeita, joiden tuotanto-olosuhteita emme tunne. − Niin se vain on, että suomalainen kuluttaja haluaisi syödä suomalaista lihaa, huomauttaa Suojala.”

Tässä Suojala siirtyy pelotteluargumentteihin: Jos kiristätte sääntelyä, kotimainen tuotanto lakkaa. Seuraavaksi hän rinnastaa eläinten ja ihmisten hyvinvoinnin – aivan kuin eläinten hyvinvoinnista huolehtiminen olisi ihmisiltä pois.

Kyllä. Jos tuleva eläinsuojelulaki kiristää sääntelyä niin, että tuottajille syntyy investointitarpeita ja lisäkustannuksia, mielestäni siirtymäajat ja investointituet ovat tarpeen. Kasvaneet kustannukset on kompensoitava verovaroin jos päätämme, että eläimet ansaitsevat paremmat olot ja jos kustannusten nousua ei voida viedä markkinahintoihin. Mutta pelkästään tällä argumentilla ei voida oikeuttaa sitä, että nykyistä eläintuotantoa ei saisi kritisoida. Varmasti moni syö mieluiten juuri kotimaista lihaa. Mutta suomalaisuus ei takaa eläinten hyvinvointia, toisin kuin MTK haluaisi meidän uskovan.

* Täydennys 30.6. klo 20.52. Twitterissä tarkat lukijani muistuttivat, että myös lihakarjarotuiset emolehmät ja lammastiloilla uuhet saavat imettää jälkeläisiään. Molemmat ovat kuitenkin sen verran marginaalisia tuotantomuotoja, että kun useimmiten kirjoitan lypsylehmistä, sioista, kanoista ja broilereista, muita tuotantomuotoja ei tule otettua huomioon.

Viisi teesiä eläimistä

Lastentietokirjamme Nakki lautasella on tuonut viime kuukausina jälleen useita haastattelupyyntöjä eri medioista. Vaikka kyse on lastenkirjasta, usein aikuisten toimittajien kanssa tulee puhuttua laajemmin eläinten hyvinvoinnista, elintarviketeollisuudesta ja esimerkiksi eläinsuojelulain uudistamisesta. Niinpä olen tullut jälleen pohtineeksi sitä, mitä oikeastaan haluan näistä asioista sanoa ja mikä on viestini. Päädyin tiivistämään ajatukseni viiteen teesiin.

1. Eläimet tarvitsevat hyvän eläinsuojelulain

Suomen piti saada uusi eläinsuojelulaki jo viime hallituskaudella, mutta uudistus siirtyi juuri aloittaneelle hallituskaudelle. Nyt hallituksen kokoonpano ja sen ohjelma näyttävät uudistuksen kannalta huolestuttavilta. Hallitusohjelmassa ei nimittäin mainita koko asiaa. Eläimet tarvitsevat ja ansaitsevat kunnianhimoisen ja modernin eläinsuojelulain. Vanha, vuodelta 1996 peräisin oleva laki ei takaa eläinten hyvinvointia. On monia sellaisia lainmukaisia ja normaaleina pidettyjä tuotantotapoja ja eläimille tehtäviä toimenpiteitä, joita ei voi hyväksyä ja jotka aiheuttavat eläimille kärsimystä.

Uuden lain pitäisi mahdollistaa nykyistä paremmin eläinten lajityypillinen käyttäytyminen eli esimerkiksi liikkuminen. Konkreettisesti se tarkoitaa esimerkiksi parsinavetoiden kieltämistä siirtymäajalla. Vielä toistaiseksi lehmiä saa pitää suuren osan vuodesta kaulastaan parteen kiinni kytkettyinä mikä estää liikkumisen, kehonhoidon, laumakäyttäytymisen ja heikentää lihaskuntoa. Myös emakoiden pitäminen porsitushäkeissä on vakava hyvinvointiongelma, joten niistä luopumisesta on voitava keskustella vakavasti. Eläimille tehtävät kivuliaat toimenpiteet kuten vasikoiden sarvien alkujen polttaminen ja porsaiden kastrointi ilman asianmukaista kivunlievitystä pitäisi kieltää. Otimme kantaa lakiuudistukseen ja jaoimme Syötäväksi kasvatetut kaikille kansanedustajille kustantamoni Atenan, Animalian ja Suomen eläinsuojeluyhdistysten liiton kanssa.

Yksi eläinsuojelulain tärkeimmistä yksittäisistä kohdista on kysymys parsinavetoiden kieltämisestä siirtymäajalla. Nykyisin lehmät saa sitoa kiinni parteen koko talvikaudeksi. Syötäväksi kasvatetut -kirjan kuvitusta, kuva Sirpa Räihä.

Yksi eläinsuojelulain tärkeimmistä yksittäisistä kohdista on kysymys parsinavetoiden kieltämisestä siirtymäajalla. Nykyisin lehmät saa sitoa kiinni parteen koko talvikaudeksi. Syötäväksi kasvatetut -kirjan kuvitusta, kuva Sirpa Räihä.

 2. Hyvinvointimerkki vaihtoehdoksi

Marketin lihatiskillä kuluttajalla ei ole todellisia vaihtoehtoja. Marinadien maut ovat epärelevantti erottautumiskeino, eikä lihatiskillä ole yleensä tarjolla mitään minkä hyväksyisin. Toistaiseksi luomu on ainoa valvottu järjestelmä joka tuo tiettyjä parannuksia myös eläinten oloihin (mm. ei emakkohäkkejä, vasikoiden nupoutuksessa aina kivunlievitys). Se ei kuitenkaan ole täydellinen eikä erityisesti eläinten hyvinvointia ajatellen rakennettu järjestelmä. Kauppoihin pitäisi saada hyvinvointimerkittyä lihaa ja free-range-tuotettuja tuotteita kuten muualla Euroopassa. Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto SEY valmistelee ehdotusta hankkeessaan, mutta asia on aivan alkutekijöissä ja on epävarmaa, miten merkin käytännön toteutus ja rahoitus onnistuisi. Missä viipyy vapaan possun liha? Nyt vain kananmunia ostaessaan kuluttaja voi äänestää kukkarollaan suoraan tuotantotavasta. Valvotun hyvinvointimerkin pitäisi mahdollistaa ulkoilu ja lajityypillinen käyttäytyminen. Samalla se tarjoaisi tuottajalle erottautumiskeinon ja lisäarvoa hyvinvointiin investoimisesta.

 3. Ruokayhtiöiden viherpesu hämää kuluttajaa

Mikään erilaisten tuotantotapojen edistäminen ei Suomessa etene, koska elintarviketeollisuus viherpesee – tai oikeastaan sinivalkopesee kaikkea kotimaista eläintuotantoa näyttämään jo riittävän hyvältä sellaisenaan. Edes luomun markkinointi hyvinvointiargumenteilla on yhtiöille vaikeaa, koska samalla ne dissaisivat tavallisia tuottajiaan ja myöntäisivät, että normaalituotannossa on heikompi hyvinvointitaso. Suomessahan ”kaikki on muutenkin melkein kuin luomua” ja ainakin paremmin kuin tuontilihassa! Yksi huolestuttava esimerkki tästä on sika-alan Laatuvastuu-merkki, joka tarkoittaa käytännössä vain suomalaisen tuotannon perustasoa, mutta jota markkinoidaan eettisyyden takaajana. Järjestelmässä on mukana noin 95 prosenttia suomalaisista sikatiloista, mikä kertoo jo kaiken oleellisen. Pahinta sumutusta on Atrian Perhetilan broilerin tyyppinen markkinointi, jossa tuottajan kasvoja käytetään takaamassa tuotannon eettisyyttä. Kyse on vain brändäämisestä, ei todellisista eroista tuotannossa. Alaa vaivaa kunnianhimottomuus ja protektionismi. Onneksi muutamilla pienillä toimijoilla riittää rohkeutta toimia edelläkävijöinä.

4. Vähemmän mutta parempaa

Syömme liikaa lihaa ja muita eläinperäisiä tuotteita. Se tarkoittaa, että eläimiä tuotetaan yhä enemmän. Esimerkiksi broilereita teurastetaan vuodessa noin 55 miljoonaa, 10 jokaista suomalaista kohti. Lihansyönnin kasvulla on suorat seuraukset eläinyksilöille ja niiden hyvinvoinnille. Suomalaisessa ruokakeskustelussa hinta on aivan ylikorostunut kysymys. Miksi haluamme aina vain halvempaa, vaikka samalla se tarkoittaa heikompia oloja eläimille? Meidän pitäisikin syödä vähemmän lihaa, eikä lihansyönnin lopettaminenkaan olisi pahitteeksi. Jos lihaa aikoo syödä, kannattaisi panostaa laatuun ja siihen, että voi olla varma siitä miten kyseinen eläin on elämänsä elänyt. Kun liha on näin halpaa, eläimille ei ole mahdollista tarjota olosuhteita jotka mahdollistaisivat niille edes jotenkin arvokkaan elämän. On täysin väärä kehityssuunta, että lihasta on tullut jokaisen arkiruoan raaka-aine.

5. Vastuullinen kuluttajuus rakentuu lapsuudessa

Monissa kaupunkilaisissa perheissä vanhemmat ovat itsekin hyvin etääntyneitä eläintuotannosta. Jos asia on kaukana perheen arjesta, lapselle saattaa valjeta hyvin myöhään mitä ne jauheliha tai broileri oikeasti ovat. Osa vanhemmista välttelee aiheesta puhumista, kaunistelee asioita tai jopa valehtelee lapsilleen, koska arvioi todellisuuden olevan liian ikävä kuultavaksi. Mutta suojellaanko lapsia jo liikaa ja pidetään pumpulissa? Se on ongelma siksi, että vastuulliseen kuluttajuuteen kasvaminen edellyttäisi keskustelua, jossa lapsi alkaa vähitellen saada eväitä omaan ajatteluunsa ja eettisten valintojen tekemiseen. Edes kouluissa lapsille ei kerrota totuutta, sillä koulukirjoissa annetaan maataloudesta täysin vääristynyt, siloiteltu ja satukirjamainen kuva. Sekä EU, Eläinten hyvinvointikeskuksen raportti että MMM:n asettama maa- ja metsätalousministeriön asettama tuotantoeläinten hyvinvoinnin neuvottelukunta ovat ottaneet kantaa aiheen opetuksen tärkeyteen kouluissa. Mutta onko mitään tapahtunut? Siksi tartuimme aiheeseen Christel Rönnsin kanssa ja teimme Nakki lautasella kirjan. Toivottavasti se on avuksi, kun perheissä pohditaan mistä lautasella oleva nakki oikein on ja oliko sillä hyvä elämä.

Christel Rönnsin kuvitusta kirjasta Nakki lautasella.

Christel Rönnsin kuvitusta kirjasta Nakki lautasella.

Eläintietoa päättäjille: Syötäväksi kasvatetut kansanedustajille

Eläinsuojelulaki kaipaa uudistusta, joka turvaa tuotantoeläinten hyvinvoinnin. Atena, Animalia ja Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto jakavat Elina Lappalaisen Tieto-Finlandia -palkitun teoksen kaikille kansanedustajille antamaan tietoa siitä, miten tuotantoeläimet elävät tämän hetken Suomessa.

Nykyisessä tavassamme tuottaa eläimiä on vakavia ongelmia eläinten hyvinvoinnille. Uuden tutkimustiedon ansiosta käsityksemme eläinten käyttäytymisestä ja tarpeista on muuttunut siitä, kun edellinen eläinsuojelulaki astui voimaan 20 vuotta sitten. Suomi on jäänyt jälkeen eurooppalaisesta eläinsuojelukehityksestä monilla alueilla.

Syksyllä 2012 ilmestynyt Syötäväksi kasvatetut (Atena) herätti yhteiskunnallista keskustelua ja oli monille silmiä avaava lukukokemus siitä miten syömämme eläimet ovat eläneet. Tieto-Finlandian ja Kanava-palkinnon voittanut teos sai kiitosta objektiivisesta ja analyyttisestä käsittelytavastaan. Atena, Animalia ja Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto jakavat Syötäväksi kasvatetut -kirjan nyt kaikille kansanedustajille. Kuluttajan keinot ovat rajalliset, mutta kaikkien eläinten elämään vaikuttavien miniminormien asettaminen on kansanedustajien käsissä.

Eläinsuojelulain uudistaminen jäi kesken edellisellä hallituskaudella. On tärkeää saattaa työ loppuun ja saada aikaan kunnianhimoinen ja moderni eläinsuojelulaki. Uuden hallituksen ohjelmassa eläinsuojelulain uudistamista ei kuitenkaan mainita. Odotamme hallitukselta ja uudelta eduskunnalta poliittista tahtoa eläinten hyvinvoinnin edistämiseen. Uudistustyöhön on varattava myös riittävät resurssit.

Keskeisin konkreettinen uudistustarve eläinsuojelulaissa on eläinten lajityypillisen käyttäytymisen nykyistä parempi mahdollistaminen. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi kääntymisen estävistä häkeistä ja eläinten kiinni kytkemisestä luopumista ja liikkumisen mahdollistamista. Lehmien kohdalla olisi tärkeää sitoutua luopumaan parsinavetoista siirtymäajalla. Vielä vuonna 2014 navettarakennuksista 71 prosenttia oli parsinavetoita, joissa lehmät kytketään kaulastaan kiinni koko talveksi. Sikaloiden kohdalla tärkeä uudistustarve on emakkohäkeistä luopuminen. Myös kipua aiheuttavat toimenpiteet, kuten vasikoiden sarven alkujen polttaminen ja porsaiden kastraatio, on kiellettävä ilman asianmukaista kivunlievitystä.

Syötäväksi kasvatetut -teos on kiihkoton ja realistinen kuvaus siitä, miten tuotantoeläimet elävät tämän päivän Suomessa. Siksi toivomme kansanedustajien lukevan sen informoidun päätöksenteon taustaksi.

Elina Lappalainen, Toimittaja ja tietokirjailija 

Salla Tuomivaara, Animalia, toiminnanjohtaja

Kati Pulli, SEY, toiminnanjohtaja