Viherpesun taito ja MTK

Tuottajajärjestö MTK reagoi Imagessa julkaistuun haastatteluuni omalla tiedotteellaan. Heidän vastauksensa on otsikoitu voimakassävyisesti: ”Liioittelun taito ja eläinsuojelulaki”. Valitettavasti tiedote on täynnä tarkkaan valittuja puolitotuuksia ja eläintuotannon viherpesua, joten käyn sen argumentit läpi kohta kohdalta.

”Tieto- ja lastenkirjailijan rooliin solahtaneen toimittaja Elina Lappalaisen mielipiteet Tuomas Sorjamaan ylöskirjaamina suomalaisten tuotantoeläinten hyvinvoinnin tasosta (Image 6-7/2015) herättivät vastareaktion. Valistunut kuluttajakaan ei näköjään tiedä, miten hyvin eläimet suomalaisilla maatiloilla voivat, ihmettelee MTK:n eläinlääkäri Leena Suojala.”

Puhuttelutapa on tässä selvästi valittu retorinen keino, jolla mitätöidään auktoriteettiani puhua asiasta. Useimmiten esimerkiksi media kuitenkin on käyttänyt työstäni kirjoitettaessa esimerkiksi titteliä Tieto-Finlandia -palkittu tietokirjailija ja taloustoimittaja. Huomautan aiheesta, koska sillä on merkitystä sen kannalta miten uskottavana lukija puhujaa pitää.

”Lajityypillinen käyttäytyminen on tuotantoeläinten arkipäivää suomalaisilla kotieläintiloilla. Lehmiä laidunnetaan, emakoilla on pesärakennusmateriaalia, poikasia imetetään, possut tonkivat ja kanat kuopsuttavat.”

Tuotantoeläinten pito-olosuhteet useimmiten eivät mahdollista lajityypillisten käyttäytymistarpeiden toteuttamista, tai tarpeet toteutuvat vain rajoitetusti tai osittain. Esimerkiksi noin puolet lehmistä elää koko talvikauden parteen kiinni kytkettynä, mikä estää kehonhoidon ja sosiaalisen käyttäytymisen. Lehmien laidunnuspakko koskee vain parsinavetassa asuvia lehmiä 60 vuorokauden ajan vuodessa – merkittävä osa lehmistä ei pääse lainkaan laiduntamaan. Emakot viettävät suuren osan aikuiselämästään kääntymisen estävässä häkissä. Niillä olisi hormonaalinen tarve rakentaa pesä, mutta ”pesänrakennusmateriaali” on niiden eteen tarjottu pieni määrä olkea jota siirtelemällä ne voivat edes yrittää lievittää stressiään. Ne tosiaan imettävät poikasiaan – eli emakot ovat ainoat ns. tehotuotannossa kasvatetut* tuotantoeläimet joilta ei viedä niiden jälkeläisiä heti niiden synnyttyä – mutta häkin rajoittamina, ja porsaat vieroitetaan jo neljän viikon iässä eli paljon luontaista aiemmin. Missäköhän Suojala väittää possujen tonkivan? Suuri osa lihasioista kun kasvatetaan rakolattiaisissa betonikarsinoissa. Niille heitetään virikkeeksi olkia ja sanomalehteä, mutta ei se tonkimista ole. Lattiakanalassa elävät kanat kuopsuttavat, mutta suuri osa kananmunatuotannosta tapahtuu edelleen häkkikanaloissa, joten suuri osa Suomessa elävistä kanoista ei pääse kuopsuttamaan.

Näin ollen yksikään Suojalan tässä esittämä argumentti ei täysin kestä kriittistä tarkastelua.

”Suojalan mukaan suurin osa vasikoista nupoutetaan anestesiassa ja kivunlievitystä käyttäen. − Jos nupoutus ylipäätään katsotaan välttämättömäksi aggressiivisen lajityypillisen arvojärjestyksen muodostamisen varalta ja tapaturmien välttämiseksi. Karjupossut kastroidaan vain ja ainoastaan kuluttajien vaatimuksesta, sekin kipulääkityksessä, kertoo Suojala.”

Viimeisimmän tutkimustiedon mukaan noin 80 prosenttia tuottajista nuputtaa vasikat ja heistä noin puolet kutsuu toimenpidettä tekemään eläinlääkärin. Tämä kerrotaan myös Valion omassa Maito ja Me -lehdessä. Tilanne on siis heikompi kuin Suojala antaa ymmärtää. Vasikoiden nupouttaminen ilman rauhoitusta ja kivun asianmukaista hoitoa on yksi asioista, joista myös niin sanotulla kentällä vallitsee suurin yksimielisyys. Myös Maa- ja metsätalousministeriön alainen tuotantoeläinten hyvinvoinnin neuvottelukunta on julkaissut kannanoton, jossa se ”suosittelee, että vasikoiden nupoutus tehdään rauhoituksessa ja paikallispuudutuksessa, ja että toimenpiteestä aiheutuvaa pitempikestoista kipua hoidetaan tulehduskipulääkkeellä”. Tällä hetkellä tämä on kuitenkin tuottajan valistuneisuudesta kiinni. Siksi siitä pitäisi tehdä laissa vaadittu asia.

Kuinkakohan suuri osa kuluttajista edes tietää että karjupossut kastroidaan – saati sitä miksi se tehdään? Haluaisinpa nähdä ne possujen kastroimista vaativat kuluttajajoukot. Kaikki karjuporsaat kastroidaan (eli niiden kivekset leikataan pois) koska muutoin osaan niistä tulisi niin sanottu karjun haju joka maistuu lihassa ikävältä. Katso Hesariin tekemäni video toimenpiteestä täältä. Mutta kastrointia ei tehdä kipulääkityksessä, kuten Suojala väittää, vaan kipulääkepiikki pistetään porsaisiin vasta kivesten poistamisen jälkeen. Se on siis vähän kuin annettaisi buranaa leikkauksen jälkeen. Vähimmäisvaatimus olisi antaa kipulääke aiemmin niin että se ehtii vaikuttaa. Mutta se lisäisi prosessiin työvaiheen. Yksi vaihtoehto olisi rokote, eli immunokastraatio joka siirtää karjuporsaiden puberteettia ja hormonituotannon alkua ja siat ehtisivät teuraspainoisiksi ennen kuin ne alkavat haista karjulta. Uskoisin, että hyvin suuri osa kuluttajista valitsisi possuille kivuttomamman elämän jos tietäisi vaihtoehdoista. Kuluttaja ei varmasti vaadi juuri nykyistä toimintatapaa!

”Eläinten hyvinvointi on jana, jonka toisessa päässä eläin voi hyvin ja toisessa huonosti. Sama pätee ihmisten hyvinvointiin. − Maaseudulla ihmiset elävät erilaisessa ympäristössä kuin kaupungin keskustassa asuvat. Hyvinvointi arvotetaan eri lailla usein omista henkilökohtaisista lähtökohdista. Mihin minimitason raja vedetään, on omantunnon kysymys, ei lakitekstin pykälä, muistuttaa Suojala.”

Mitäköhän Suojala tässä tarkoittaa? Onko tarkoitus viitata minuun kaupunkilaisena kuluttajana, jonka kokemus eläinten hyvinvoinnista on siksi erilainen kuin siellä maalla elävillä? Eli kaupungissa asuva ei voi ottaa kantaa asiaan tai ei asiasta mitään ymmärrä? No, kirjani lukeneena Suojala kyllä tietää että olen kotoisin maalta ja asunut koko lapsuuteni setäni maitotilan naapurissa.

Sitäpaitsi eläinten hyvinvointi ei ole mikään henkilökohtainen näkemys. Se on tieteellisen tutkimuksen kohde, josta saamme uutta tietoa muun muassa Helsingin yliopiston eläinten hyvinvointikeskuksen ansiosta. Eläinten hyvinvointia kyetään mittaamaan ja määrittelemään myös tieteellisin kriteerein ja perustelemaan näkemyksiä tutkimustietoon perustuen. Minimitaso puolestaan ei ole mikään omantunnon kysymys vaan nimenomaan Suomen lain tehtävä on määrittää normit eläintuotannolle. Eläinsuojelulaki määrittää minimitason. Lakia uudistettaessa tarvitaan yhteiskunnallista keskustelua siitä, mikä mielestämme on riittävä taso eläinten hyvinvoinnille ja millaiset tuotanto-olosuhteet voidaan hyväksyä.

”− Meillä Suomessa on kotieläintuotantoa niin kauan kuin meillä on tuotantoeläimiä. Jos toimintaympäristöä supistetaan säädöksillä, kustannuksia lisätään ja kannattavuutta heikennetään, tuotanto kuihtuu pois. Kysymys on taloudesta ja ihmisten hyvinvoinnista. Ja siitä, säilytämmekö kotimaisen kotieläintuotannon vai syömmekö ulkomailla tuotettuja elintarvikkeita, joiden tuotanto-olosuhteita emme tunne. − Niin se vain on, että suomalainen kuluttaja haluaisi syödä suomalaista lihaa, huomauttaa Suojala.”

Tässä Suojala siirtyy pelotteluargumentteihin: Jos kiristätte sääntelyä, kotimainen tuotanto lakkaa. Seuraavaksi hän rinnastaa eläinten ja ihmisten hyvinvoinnin – aivan kuin eläinten hyvinvoinnista huolehtiminen olisi ihmisiltä pois.

Kyllä. Jos tuleva eläinsuojelulaki kiristää sääntelyä niin, että tuottajille syntyy investointitarpeita ja lisäkustannuksia, mielestäni siirtymäajat ja investointituet ovat tarpeen. Kasvaneet kustannukset on kompensoitava verovaroin jos päätämme, että eläimet ansaitsevat paremmat olot ja jos kustannusten nousua ei voida viedä markkinahintoihin. Mutta pelkästään tällä argumentilla ei voida oikeuttaa sitä, että nykyistä eläintuotantoa ei saisi kritisoida. Varmasti moni syö mieluiten juuri kotimaista lihaa. Mutta suomalaisuus ei takaa eläinten hyvinvointia, toisin kuin MTK haluaisi meidän uskovan.

* Täydennys 30.6. klo 20.52. Twitterissä tarkat lukijani muistuttivat, että myös lihakarjarotuiset emolehmät ja lammastiloilla uuhet saavat imettää jälkeläisiään. Molemmat ovat kuitenkin sen verran marginaalisia tuotantomuotoja, että kun useimmiten kirjoitan lypsylehmistä, sioista, kanoista ja broilereista, muita tuotantomuotoja ei tule otettua huomioon.

Viisi teesiä eläimistä

Lastentietokirjamme Nakki lautasella on tuonut viime kuukausina jälleen useita haastattelupyyntöjä eri medioista. Vaikka kyse on lastenkirjasta, usein aikuisten toimittajien kanssa tulee puhuttua laajemmin eläinten hyvinvoinnista, elintarviketeollisuudesta ja esimerkiksi eläinsuojelulain uudistamisesta. Niinpä olen tullut jälleen pohtineeksi sitä, mitä oikeastaan haluan näistä asioista sanoa ja mikä on viestini. Päädyin tiivistämään ajatukseni viiteen teesiin.

1. Eläimet tarvitsevat hyvän eläinsuojelulain

Suomen piti saada uusi eläinsuojelulaki jo viime hallituskaudella, mutta uudistus siirtyi juuri aloittaneelle hallituskaudelle. Nyt hallituksen kokoonpano ja sen ohjelma näyttävät uudistuksen kannalta huolestuttavilta. Hallitusohjelmassa ei nimittäin mainita koko asiaa. Eläimet tarvitsevat ja ansaitsevat kunnianhimoisen ja modernin eläinsuojelulain. Vanha, vuodelta 1996 peräisin oleva laki ei takaa eläinten hyvinvointia. On monia sellaisia lainmukaisia ja normaaleina pidettyjä tuotantotapoja ja eläimille tehtäviä toimenpiteitä, joita ei voi hyväksyä ja jotka aiheuttavat eläimille kärsimystä.

Uuden lain pitäisi mahdollistaa nykyistä paremmin eläinten lajityypillinen käyttäytyminen eli esimerkiksi liikkuminen. Konkreettisesti se tarkoitaa esimerkiksi parsinavetoiden kieltämistä siirtymäajalla. Vielä toistaiseksi lehmiä saa pitää suuren osan vuodesta kaulastaan parteen kiinni kytkettyinä mikä estää liikkumisen, kehonhoidon, laumakäyttäytymisen ja heikentää lihaskuntoa. Myös emakoiden pitäminen porsitushäkeissä on vakava hyvinvointiongelma, joten niistä luopumisesta on voitava keskustella vakavasti. Eläimille tehtävät kivuliaat toimenpiteet kuten vasikoiden sarvien alkujen polttaminen ja porsaiden kastrointi ilman asianmukaista kivunlievitystä pitäisi kieltää. Otimme kantaa lakiuudistukseen ja jaoimme Syötäväksi kasvatetut kaikille kansanedustajille kustantamoni Atenan, Animalian ja Suomen eläinsuojeluyhdistysten liiton kanssa.

Yksi eläinsuojelulain tärkeimmistä yksittäisistä kohdista on kysymys parsinavetoiden kieltämisestä siirtymäajalla. Nykyisin lehmät saa sitoa kiinni parteen koko talvikaudeksi. Syötäväksi kasvatetut -kirjan kuvitusta, kuva Sirpa Räihä.

Yksi eläinsuojelulain tärkeimmistä yksittäisistä kohdista on kysymys parsinavetoiden kieltämisestä siirtymäajalla. Nykyisin lehmät saa sitoa kiinni parteen koko talvikaudeksi. Syötäväksi kasvatetut -kirjan kuvitusta, kuva Sirpa Räihä.

 2. Hyvinvointimerkki vaihtoehdoksi

Marketin lihatiskillä kuluttajalla ei ole todellisia vaihtoehtoja. Marinadien maut ovat epärelevantti erottautumiskeino, eikä lihatiskillä ole yleensä tarjolla mitään minkä hyväksyisin. Toistaiseksi luomu on ainoa valvottu järjestelmä joka tuo tiettyjä parannuksia myös eläinten oloihin (mm. ei emakkohäkkejä, vasikoiden nupoutuksessa aina kivunlievitys). Se ei kuitenkaan ole täydellinen eikä erityisesti eläinten hyvinvointia ajatellen rakennettu järjestelmä. Kauppoihin pitäisi saada hyvinvointimerkittyä lihaa ja free-range-tuotettuja tuotteita kuten muualla Euroopassa. Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto SEY valmistelee ehdotusta hankkeessaan, mutta asia on aivan alkutekijöissä ja on epävarmaa, miten merkin käytännön toteutus ja rahoitus onnistuisi. Missä viipyy vapaan possun liha? Nyt vain kananmunia ostaessaan kuluttaja voi äänestää kukkarollaan suoraan tuotantotavasta. Valvotun hyvinvointimerkin pitäisi mahdollistaa ulkoilu ja lajityypillinen käyttäytyminen. Samalla se tarjoaisi tuottajalle erottautumiskeinon ja lisäarvoa hyvinvointiin investoimisesta.

 3. Ruokayhtiöiden viherpesu hämää kuluttajaa

Mikään erilaisten tuotantotapojen edistäminen ei Suomessa etene, koska elintarviketeollisuus viherpesee – tai oikeastaan sinivalkopesee kaikkea kotimaista eläintuotantoa näyttämään jo riittävän hyvältä sellaisenaan. Edes luomun markkinointi hyvinvointiargumenteilla on yhtiöille vaikeaa, koska samalla ne dissaisivat tavallisia tuottajiaan ja myöntäisivät, että normaalituotannossa on heikompi hyvinvointitaso. Suomessahan ”kaikki on muutenkin melkein kuin luomua” ja ainakin paremmin kuin tuontilihassa! Yksi huolestuttava esimerkki tästä on sika-alan Laatuvastuu-merkki, joka tarkoittaa käytännössä vain suomalaisen tuotannon perustasoa, mutta jota markkinoidaan eettisyyden takaajana. Järjestelmässä on mukana noin 95 prosenttia suomalaisista sikatiloista, mikä kertoo jo kaiken oleellisen. Pahinta sumutusta on Atrian Perhetilan broilerin tyyppinen markkinointi, jossa tuottajan kasvoja käytetään takaamassa tuotannon eettisyyttä. Kyse on vain brändäämisestä, ei todellisista eroista tuotannossa. Alaa vaivaa kunnianhimottomuus ja protektionismi. Onneksi muutamilla pienillä toimijoilla riittää rohkeutta toimia edelläkävijöinä.

4. Vähemmän mutta parempaa

Syömme liikaa lihaa ja muita eläinperäisiä tuotteita. Se tarkoittaa, että eläimiä tuotetaan yhä enemmän. Esimerkiksi broilereita teurastetaan vuodessa noin 55 miljoonaa, 10 jokaista suomalaista kohti. Lihansyönnin kasvulla on suorat seuraukset eläinyksilöille ja niiden hyvinvoinnille. Suomalaisessa ruokakeskustelussa hinta on aivan ylikorostunut kysymys. Miksi haluamme aina vain halvempaa, vaikka samalla se tarkoittaa heikompia oloja eläimille? Meidän pitäisikin syödä vähemmän lihaa, eikä lihansyönnin lopettaminenkaan olisi pahitteeksi. Jos lihaa aikoo syödä, kannattaisi panostaa laatuun ja siihen, että voi olla varma siitä miten kyseinen eläin on elämänsä elänyt. Kun liha on näin halpaa, eläimille ei ole mahdollista tarjota olosuhteita jotka mahdollistaisivat niille edes jotenkin arvokkaan elämän. On täysin väärä kehityssuunta, että lihasta on tullut jokaisen arkiruoan raaka-aine.

5. Vastuullinen kuluttajuus rakentuu lapsuudessa

Monissa kaupunkilaisissa perheissä vanhemmat ovat itsekin hyvin etääntyneitä eläintuotannosta. Jos asia on kaukana perheen arjesta, lapselle saattaa valjeta hyvin myöhään mitä ne jauheliha tai broileri oikeasti ovat. Osa vanhemmista välttelee aiheesta puhumista, kaunistelee asioita tai jopa valehtelee lapsilleen, koska arvioi todellisuuden olevan liian ikävä kuultavaksi. Mutta suojellaanko lapsia jo liikaa ja pidetään pumpulissa? Se on ongelma siksi, että vastuulliseen kuluttajuuteen kasvaminen edellyttäisi keskustelua, jossa lapsi alkaa vähitellen saada eväitä omaan ajatteluunsa ja eettisten valintojen tekemiseen. Edes kouluissa lapsille ei kerrota totuutta, sillä koulukirjoissa annetaan maataloudesta täysin vääristynyt, siloiteltu ja satukirjamainen kuva. Sekä EU, Eläinten hyvinvointikeskuksen raportti että MMM:n asettama maa- ja metsätalousministeriön asettama tuotantoeläinten hyvinvoinnin neuvottelukunta ovat ottaneet kantaa aiheen opetuksen tärkeyteen kouluissa. Mutta onko mitään tapahtunut? Siksi tartuimme aiheeseen Christel Rönnsin kanssa ja teimme Nakki lautasella kirjan. Toivottavasti se on avuksi, kun perheissä pohditaan mistä lautasella oleva nakki oikein on ja oliko sillä hyvä elämä.

Christel Rönnsin kuvitusta kirjasta Nakki lautasella.

Christel Rönnsin kuvitusta kirjasta Nakki lautasella.

Eläintietoa päättäjille: Syötäväksi kasvatetut kansanedustajille

Eläinsuojelulaki kaipaa uudistusta, joka turvaa tuotantoeläinten hyvinvoinnin. Atena, Animalia ja Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto jakavat Elina Lappalaisen Tieto-Finlandia -palkitun teoksen kaikille kansanedustajille antamaan tietoa siitä, miten tuotantoeläimet elävät tämän hetken Suomessa.

Nykyisessä tavassamme tuottaa eläimiä on vakavia ongelmia eläinten hyvinvoinnille. Uuden tutkimustiedon ansiosta käsityksemme eläinten käyttäytymisestä ja tarpeista on muuttunut siitä, kun edellinen eläinsuojelulaki astui voimaan 20 vuotta sitten. Suomi on jäänyt jälkeen eurooppalaisesta eläinsuojelukehityksestä monilla alueilla.

Syksyllä 2012 ilmestynyt Syötäväksi kasvatetut (Atena) herätti yhteiskunnallista keskustelua ja oli monille silmiä avaava lukukokemus siitä miten syömämme eläimet ovat eläneet. Tieto-Finlandian ja Kanava-palkinnon voittanut teos sai kiitosta objektiivisesta ja analyyttisestä käsittelytavastaan. Atena, Animalia ja Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto jakavat Syötäväksi kasvatetut -kirjan nyt kaikille kansanedustajille. Kuluttajan keinot ovat rajalliset, mutta kaikkien eläinten elämään vaikuttavien miniminormien asettaminen on kansanedustajien käsissä.

Eläinsuojelulain uudistaminen jäi kesken edellisellä hallituskaudella. On tärkeää saattaa työ loppuun ja saada aikaan kunnianhimoinen ja moderni eläinsuojelulaki. Uuden hallituksen ohjelmassa eläinsuojelulain uudistamista ei kuitenkaan mainita. Odotamme hallitukselta ja uudelta eduskunnalta poliittista tahtoa eläinten hyvinvoinnin edistämiseen. Uudistustyöhön on varattava myös riittävät resurssit.

Keskeisin konkreettinen uudistustarve eläinsuojelulaissa on eläinten lajityypillisen käyttäytymisen nykyistä parempi mahdollistaminen. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi kääntymisen estävistä häkeistä ja eläinten kiinni kytkemisestä luopumista ja liikkumisen mahdollistamista. Lehmien kohdalla olisi tärkeää sitoutua luopumaan parsinavetoista siirtymäajalla. Vielä vuonna 2014 navettarakennuksista 71 prosenttia oli parsinavetoita, joissa lehmät kytketään kaulastaan kiinni koko talveksi. Sikaloiden kohdalla tärkeä uudistustarve on emakkohäkeistä luopuminen. Myös kipua aiheuttavat toimenpiteet, kuten vasikoiden sarven alkujen polttaminen ja porsaiden kastraatio, on kiellettävä ilman asianmukaista kivunlievitystä.

Syötäväksi kasvatetut -teos on kiihkoton ja realistinen kuvaus siitä, miten tuotantoeläimet elävät tämän päivän Suomessa. Siksi toivomme kansanedustajien lukevan sen informoidun päätöksenteon taustaksi.

Elina Lappalainen, Toimittaja ja tietokirjailija 

Salla Tuomivaara, Animalia, toiminnanjohtaja

Kati Pulli, SEY, toiminnanjohtaja

Antti Nylen on oikeassa – Mutta meillä oli syy tehdä toisin

Aamun Hesarissa Antti Nylenin kiinnostava analyysi Nakki lautasella -kirjastamme.
Arvio on juuri sellainen, kuin Nyleniltä odotinkin. Siis hyvä ja kriittinen analyysi, jossa Nylen osuu ns. arkaan paikkaan. Hän on nostanut esiin kirjan peruslähtökohdassa ongelman, joka on tietysti hyvin meillä tekijöilläkin tiedossa. Olen Nylenin kanssa samaa mieltä. Mutta se on vain yksi näkökulma.

Tiedän, että on jossakin määrin ongelmallista että emme kirjassa esitä eläimiä enempää yksilöinä, korosta niiden elämän ikävyyttä, kyseenalaista niiden kohtelun ja tappamisen oikeutusta ja esitä voimakkaampaa näkemystä. Nylen nostaa esiin sanan ”kiihkoton” kääntöpuolen eli sen että emme tuomitse tai osoittele. Hänelle se on ongelma ja ymmärrän näkökulman hyvin.

Mutta valitsimme toisin monesta syystä. Ensinnäkin on kaupalliset syyt, eli halusimme tehdä kirjan mahdollisimman laajalle kohderyhmälle. Kiihkottomuuden vastakohta eli kiihkoilu on omiaan vieraannuttamaan tavallista kuluttajaa. Jos olisimme valinneet tiukan linjan, olisimme todennäköisesti puhutelleet vain pientä, valmiiksi eläinten oikeuksista hyvin tietoista kohderyhmää.

Uskon, että maltillisemmalla linjalla voimme lopulta vaikuttaa enemmän, suurempaan joukkoon, edes hieman. Tästä syystä kirjan loppukohtauksessa on juuri sellaisia ongelmia, jotka Nylen nostaa esiin. Se oli todella vaikea kirjoitettava. Päädyimme mielestäni silti parhaaseen mahdolliseen kompromissiin tämä lähtökohta huomioiden. Halusimme jättää keskustelun ja johtopäätösten tekemisen perheille itselleen.

Uskon asioiden näyttämisen voimaan. Teollisen eläintuotannon ja lastenkirjojen perinteisen romantisoidun kuvaston välillä on valtava kuilu. Me näytämme ensimmäistä kertaa lastenkirjassa, miltä eläinten kasvattaminen elintarvikkeiksi oikeasti näyttää. Toivottavasti lisäämme lasten ja perheiden tietoa aiheesta ja sitä kautta herätämme ajatuksia ja keskustelua, toivottavasti tunteitakin.

Onko olemassa pelko siitä, että vain näyttämällä (ei alleviivaamalla) samalla normalisoimme nykytilaa? On toki. Kerromme miten asiat ovat ja joissakin perheissä toki kirjaa voidaan tulkita myös niin, että näytetyt eläinten tuotantotavat ovat oikein ja hyväksyttäviä. Mutta se on perheen oma valinta. Minä en hyväksy emakoiden pitämistä häkeissä, lihasikojen pitämistä betonisissa karsinoissa tai lehmien pitämistä parteen kytkettyinä. Mutta en halua tehdä sitä johtopäätöstä lukijan puolesta.

Emme tehneet pamflettia kasvissyöjäperheille. Teimme lastentietokirjan eläintuotannosta Suomessa.

Nakki lautasella mediassa: ”Realismi toimii kuin häkä”

Nakki lautasella, kansi: Christel Rönns

Nakki lautasella, kansi: Christel Rönns

Kokoan tähän poimintoja kirjan vastaanotosta mediassa. Lastentietokirjamme on arvioitu mm. Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa (yhteinen arvio), Suomen Kuvalehdessä, Talouselämässä, Mindo-,  Lukujonossa- ja Sininen keskitie -blogeissa.

Helmet-kirjaston sivuilla kerrotaan kirjasta ja sen tekemisestä kivasti. Samalla annoin vinkit omista lastenkirjasuosikeistani! Olen käynyt Ylen Aamu-tv:ssä puhumassa kirjasta ja siitä, miten lapsille voi kertoa lihan alkuperästä. Yle Puheen radio-ohjelmassa on hieman pidemmin samasta aiheesta. Kiitos myös Radio Helsingille kiinnostavasta ja hauskasta keskustelusta!

Päivitän tätä sivua sitä mukaa kun juttuja tulee lisää! Tässä muutama sitaatti kirja-arvioista:

”Lappalainen onnistuu tekemään saman kuin palkitun Syötäväksi kasvatetut -kirjankin kanssa: hän kirjoittaa suomalaisten maatilojen arjesta realistisesti ja kiihkottomasti. Nakki lautasella -kirjassa hän tekee sen vielä lapsille sopivalla tavalla. Eläinten tappamisella ei mässäillä, mutta sitä ei myöskään peitellä. Mielestäni on hienoa, että vihdoin tällainen tietopaketti ruoantuotannosta on tehty lapsillekin. Kirjan kruunaa Christel Rönnsin sympaattinen kuvitus.” Lukujonossa-blogin Sanna Ruoho

”Kirja on asiallinen, eikä mässäile eläinten kurjuudella. Puhtaat faktatkin ovat hurjia, ja arastelen lukea kirjaa lapsille. Nelivuotias kysyy monta kertaa, miksi. Miksi poikatiput tapetaan? Miksi vasikat viedään emonsa luota pois heti syntymän jälkeen? Eikö se ole surullista? Tavallisesti lapset törmäävät tällaiseen tietoon aikaisintaan teini-iässä, mutta miksi oikeastaan? Kirja ei usuta kasvissyöntiin, mutta kehottaa miettimään, miten eläimet ovat eläneet. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja kivasti kuvitettu, ja se tarjoaa paljon uutta tietoa lapsille, varmasti aikuisillekin.” Elina Venesmäki, Suomen Kuvalehti

”Kirja on selkeä, ja hauskan kuvituksen ansiosta lukijasta tuntuu kuin olisi itse – aikuisena tai lapsena – mukana eläinlääkäri-isän ja hänen kahden lapsensa kierroksella navetassa, sikalassa ja kanalassa. Samalla vahvistuu tekijöiden viesti siitä, että eläimen tulee tuotantoeläimenäkin saada elää eläimen arvoista elämää. Jos näin on, ei nakkikastikkeenkaan syöminen tunnu niin pahalta. Keijukais- ja vampyyritarinoiden jälkeen todellisuuteen pohjautuva tarina toimii kuin häkä.” Talouselämä-lehti, Eija Pöysä

”Kirjan julkaisutilaisuudessa mainittu “kaunistelematta ja kauhistelematta” kuvaa julkaisua hyvin. Piirretyissä kuvissa näkyy emakkohäkkejä, lehmiä parsinavetassa sekä kymmenien tuhansien lintujen kanaloita. Kirja ei kuitenkaan mässäile eläintuotannon ikävillä asioilla, vaan on enemmänkin tietopaketti lapsille tuotoeläimistä ja eläimistä yleensäkin. Siinä tutustutaan myös esimerkiksi lehmän mahoihin ja kananmunien syntyyn.” Reetta Laamo Mindo-blogissa

”Kirja koostuu hauskoista proosateksteistä, selkeistä tietoiskuista sekä värikkäästä ja humoristisesta kuvituksesta, joka erinomaisella tavalla myötäilee niin tarinaa kuin tieto-osuuttakin. Lappalaisen teos on upea osoitus siitä, että kuvakirja voi olla myös vahva, eheä ja kiinnostava tietokirja. […] Teos sopii mainiosti vanhempien ja lasten yhteisiin lukuhetkiin, sillä se herättää varmasti pienessä lukijassa kysymyksiä. Kyllähän me suurin piirtein tiedämme, mistä ruokamme tulee, mutta harvemmin mietimme sen eettisyyttä.” Marja Welin, Keskisuomalainen & Savon Sanomat

”Kirja on oikein hieno lasten tietokirja ja kuvitus on taattua Rönns -laatua. Kirja ei kuitenkaan ole  mikään jatkuvaan lukuun päätyvä kirja/ iltasatukirja, vaan sellainen jonka äärelle saavutaan harvemmin mutta silloin kun siinä ollaan, ollaan sitten ajatuksella. Todella hyvä keskustelua herättävä kirja ja tätä voisi kyllä käyttää hyvin oppimateriaalina. Mielekkääseen ja selkeään asuun aseteltu tieto on usein oppijalle motivoivampaa tiedonhakua kuin ankeuttajateokset. Usein kaipailen tietokirjoihin realistisia valokuvia, mutta toisaalta Rönnsin kuvitus on mukavan realistista, eikä esimerkiksi possuilla ole pöksyjä jalassa, joten se istuu kauniisti tekstin vakavuuteen ja antaa sille paremmin lähetyttävyyttä kohderyhmässään, eikä muutu näin liikaa oppikirjamaiseksi. Pitänee vielä kuitenkin alleviivata, että kirjassa on kaiken kaikkiaan hyvä tunnelma, vaikka aihepiiri vetääkin välillä kovin vakavaksi!” Sininen keskitie -blogi