Pienet vasikat – tämä on teille

Kaikki alkoi vasikoista, sillä ne ovat olleet minulle aina rakkaita. ”Ainahan sinut piti taluttaa laitumen reunaan – silloin kun olit vielä niin pieni että sinua täytyi pitää kädestä”, mummo totesi kahvilla käydessäni.

Asuin 15-vuotiaaksi asti setäni maitotilan naapurissa Pohjois-Savossa. Kävin rapsuttamassa vasikoita ja annoin niiden imeä sormiani karhean limaisella kielellään. Vasikoiden märät turvat kastelivat paidan hihani, kun ne hamusivat läheisyyttä. Emästään erotetuilla vasikoilla on valtava imemisen tarve.

Moni asia on muuttunut maatiloilla 1980-luvun jälkeen. Nykyisin vasikat ovat ryhmäkarsinoissa joissa ne pääsevät leikkimään keskenään, eivät omissa kopeissaan.

Takin hihat kastuivat myös viime viikonloppuna, kun olin pitkästä aikaa sedän navetalla. Vanhan kotiseutuni lehdet olivat tekemässä kirjasta juttua ja kuvasimme vasikoiden karsinassa. Lypsylle en sentään päässyt, sillä sedän tilalla on ollut lypsyrobotti jo 2000-luvun alusta lähtien. Ennen sitä minusta oli hauskaa käydä joskus kesäaamuisin lypsyllä.

Silloin heräsin viideltä, sidoin hiusten ympärille äidin punaruudullisen huivin, laitoin jalkaan kumisaappaat ja kävelin aamukasteisen kylätien viertä navetalle. Siellä odotti mustavalkoinen paimenkoira Piika, lempeä ja älykäs bordercollie, joka osasi kiertää lehmien takaa varovasti niitä ajamaan. Kun kävelimme Piikan kanssa laitumelle, minä huusin kutsuhuutoa pruuui-tänne-tänne-tänne-pruiiiiii ja lehmät löntystelivät verkkaiseen tahtiin navettaan lypsylle.

Lehmät jonottivat lypsyasemalle ja ammuivat utareet täynnä maitoa. Minun annettiin harjoitella vanhempien lehmärouvien kanssa. Sellaisten, jotka silkkaa majesteettisuuttaan sallivat kokemattoman tytön epävarmojen sormien koskea utareisiinsa. Nuoremmalta lehmältä olisi voinut tulla sorkasta. Lypsykoneet pitävät tasaista jumputusta. Tsukka-tsukka-tsukka-tsukka. Lämmin maito tuoksuu hyvältä.

Lopetin navetassa käymisen teini-ikäisenä, kun navettaan tuli lypsyrobotti, eikä lypsyyn enää voinut samalla tavalla osallistua. Lehmät kävelivät itse automaatille, eikä siinä ollut paljoa seurattavaa ensi-ihmettelyn jälkeen.

Sedän maatilalla oli aiemmin myös charolais-rotukarjaa. Valkoiset emolehmät ja niiden vasikat laidunsivat koulumatkani varrella olevalla pellolla. Ne olivat koko ajan läsnä, mutta silti jotenkin etäisiä. En muista kertaakaan pihviä syödessäni pysähtyneeni ajattelemaan niitä tai niiden hyvinvointia. Oli jotenkin itsestään selvää, että kaikki on hyvin. Näimmehän sen itse.

Minulle oli normaalia, että keittiön pöydällä paloiteltiin naudan takaneljännestä. Muistan, miten isä seisoi veitsi kädessään, esiliina hieman veressä, paloittelemassa paisteja ja fileitä pakastepusseihin. Kävimme jauhattamassa jauhelihan tien toisella puolen lähikaupassa. Perheemme ruokakulttuuriin on aina kuulunut lihansyöminen. Mutta toisaalta laadukkaita raaka-aineita on myös kunnioitettu ja lihan alkuperään on kiinnitetty paljon huomiota.

Tämän kirjaprosessin aikana olen tullut pohtineeksi näitä lapsuuden maatilakokemuksia enemmän kuin koskaan aiemmin. Tilojen määrä on vähentynyt, joten yhä harvemmalla ikäiselläni on vastaavia muistoja. Mutta vaikka olen viettänyt aikaa lehmien kanssa, sikalat, kanalat ja broilerihallit olivat minulle lähes yhtä outoja kuin kaikille muillekin kuluttajille. Niihin tutustuin vasta aloittaessani maatalousasioiden seuraamisen HS:n taloustoimituksessa.

Etenkin monet sianlihan tuottajat potevat mediapelkoa ja suhtautuvat toimittajiin epäluuloisesti. Myös kanalan pitäjät ja broilerituottajat suhtautuvat usein toimittajaan epäluuloisesti. Olen usein joutunut ensin vakuuttamaan puhelimessa, että en ole aktivisti vaan olen kirjoittamassa asiallista ja analyyttista juttua. Siinä ”maatilan tyttö -kortti” auttaa rakentamaan luottamusta. On helpompi puhua toimittajalle joka erottaa mullin hiehosta ja jolle ei tarvitse opettaa kaikkea alusta lähtien. Vaikka en alussa voinutkaan sanoa olleeni kovin asiantunteva, ehkä tausta toi jotain perspektiiviä ja realismia suhtautumiseeni.

En kuitenkaan ole mikään oikea maatilan tyttö, vaan todellisuudessa hyvin etäällä tuotannosta. En koe olevani tuottajien puolella tai muutenkaan puolueellinen. Ympäristöasiat, yritysvastuu ja eettinen toiminta ovat aina olleet minulle todella tärkeitä aiheita joista olen kirjoittanut jo ennen maatalousaiheita. Joten eläinten hyvinvoinnista kirjoittaminen oli luonteva jatke kiinnostuksen kohteilleni.

Setä totesi kirjastani, että ei siinä tuottajia silkkihansikkain käsitellä. Monet tuottajat luultavasti toivoisivat kirjan olevan toisenlainen – mutta varmasti myös radikaaleimmat eläinsuojelujärjestöjen aktiivit ovat monesta asiasta kanssani eri mieltä. Ehkä se kertoo siitä, että olen onnistunut pysyttelemään rintamalinjojen keskellä ja tuomaan keskusteluun molempia näkökulmia.

Vahvin jälki lapsuudesta maalla on rakkaus vasikoihin. Ne sulattavat sydämen.

Kutsu: Kirjan julkistaminen ja keskustelutilaisuus torstaina 4.10.

Syötäväksi kasvatetut julkistetaan torstaina 4.10. Vanhalla ylioppilastalolla keskustelun merkeissä. Tervetuloa!

KESKUSTELUTILAISUUS ELÄINTEN HYVINVOINNISTA

to 4.10. klo 13.00-14.30 Vanhan ylioppilastalon Musiikkisalissa (Kaivokatu 10, Helsinki)

Keskustelijoina:

  • Ylitarkastaja Jaana Mikkola, Evira
  • Tuotantoeläinten hyvinvoinnin asiantuntija Leena Suojala, MTK
  • Nautaeläinlääkäri Tuomas Herva, Atria
  • Toiminnanjohtaja Kati Pulli, Animalia
  • Kotieläinten hyvinvointitieteen professori Anna Valros, Helsingin yliopisto
  • Kansanedustaja Jari Leppä (kesk), maa- ja metsätalousvaliokunnan puheenjohtaja

Lisätiedot tilaisuudesta: atena@atenakustannus.fi, p. 010 4214 200

Päivitetty 29.9.: Jari Lepän osallistuminen paneeliin vahvistui.

 

”E-läi-mis-tä saadaan ruokaa” – ja muita koulukirjojen nerouksia

”Lehmä on nau-ta-e-läin. Lehmä asuu na-ve-tas-sa.” Näin opettaa WSOY:n tokaluokkalaisille tarkoitettu ympäristö- ja luonnontiedon oppikirja. Kotieläimistä kirjassa on kahden aukeaman verran. Tekstit ovat niin selkokielisiä ja pelkistettyjä, että Pupu Tupunakin on vaikeampaa kirjallisuutta. Pahinta ovat kuitenkin kuvat. Oppikirjan sika asuu ulkotarhassa ja kanat tepsuttelevaat niityllä. Lapsille siis annetaan maataloudesta täysin vääristynyt, siloiteltu ja satukirjamainen kuva. Tiedoksi WSOY:lle ja oppikirjan tekijöille: Suomessa on vain 10 luomusikalaa joilla siat pääsevät ulos, lähes kaikissa muissa sikaloissa siat elävät sisällä karsinoissa. Yhä useammin kyse on yli tuhannen sian sikayrityksistä. Yleisin kanalatyyppi puolestaan on virikehäkkikanala.

WSOY:n ympäristö- ja luonnontiedon kirja ei kerro maatilan eläimistä juuri enempää kuin vauvoille sanojen opettamiseen tarkoitetut eläinkuvakirjat.

Kävin kotikaupungissani Kuopiossa kouluvierailulla Snellmanin alakoulussa. Pidin eri ikäisille lapsille kolme oppituntia eläinten elämästä suomalaisilla maatiloilla. Samalla kävin läpi koulukirjojen antia. Kakkosluokan lisäksi kotieläimiä käsitellään lähinnä neljännen luokan ympäristötiedon kirjassa – siinä onneksi sentään paremmin ja kattavammin. Mutta siinä on kaikki, mitä alakoulussa maataloudesta puhutaan, ellei aiheesta kiinnostunut opettaja tarjoa jotain virallisen opetusohjelman päälle.

Hunajamarinoidut broilerisuikaleet eivät kasva puussa. Tuotantoeläimet eivät ole lemmikkejä. Mutta monien lasten käsitys maataloudesta tuntui perustuvan lähinnä satukirjoihin ja vierailuihin perheen kanssa kotieläinpihalla. Ripaus realismia teki siis varmasti hyvää, mutta osaa koululaisista ajatus eläinten kuolemasta tuntui järkyttävänkin – ainakin hieman. Liha ei kuitenkaan ilmesty lautaselle eläintä tappamatta ja se on hyvä myös lasten oppia.

Kouluopetuksen heikkoon antiin maatalousasioissa on kiinnittänyt huomiota myös Eläinten hyvinvointikeskus (EHK) raportissaan. Myös maa- ja metsätalousministeriön asettama tuotantoeläinten hyvinvoinnin neuvottelukunta otti kantaa eläinten hyvinvointiopetuksen lisäämiseen keväällä 2011: ”Tilojen määrä vähenee, mutta samalla eläinmäärät tiloilla kasvavat. Harvat lapset pääsevät enää tutustumaan tuotantoeläinten pito-olosuhteisiin. Lapsilla ei ole mahdollisuutta itse nähdä, millaisia eläimiä tuotantoeläimemme ovat ja millaisissa olosuhteissa ne elävät. Koululla onkin entistä suurempi vaikutus lasten eläintietouteen. […] Neuvottelukunnan näkemys on, että eläimiin liittyvää opetusta tulisi peruskoulussa ja lukiossa lisätä ja koulujen käyttämät eläintenpidon oppimateriaalit ja opettajien tiedot tulisi saattaa ajan tasalle.”

Otavan Koulun ympäristötieto -sarjassa nelosluokkalaisille kerrotaan eläimistä jo suhteellisen kattavasti.

Kun katsoo nykyisiä koulukirjoja, ei voi kuin yhtyä neuvottelukunnan näkemykseen. Toistaiseksi opetussuunnitelmassa ei puhuta eläinten hyvinvoinnista mitään. Kuitenkin esimerkiksi EU korostaa eläinten hyvinvointiin liittyvien asioiden opettamisen tärkeyttä. Komission mielestä kansalaisten tietämystä eläinten hyvinvoinnista on lisättävä jo lapsena, jolloin opetus on tehokkainta.

Opettajien kannalta ongelma on varmastikin opetusmateriaalin puute. Opettajan oppaat eivät juuri eväitä anna. Suuri osa internetistä löytyvästä materiaalista on tuottajajärjestöjen, kuten Siipikarjaliiton tai MTK:n tuottamaa – ja aina jossain määrin puolueellista (jos ei suorastaan menekinedistämismateriaalia). Nykytilanteessa sekin on silti parempi kuin ei mitään. Esimerkiksi Siipikarjaliiton sivuilla on perustietopaketti kanojen ja broilerien kasvatuksesta – vaikka tuotanto toki esitetään vain positiivisessa valossa. YouTubesta voi katsoa MTK:n tuottamia videoita suomalaisilta maatiloilta. Varsin realistisista videoista saa kohtuullisen peruskäsityksen tavallisista maatiloista. Tämä Maito ja Terveys -järjestön tuottama video näyttää maidon tien maatilalta meijeriin hauskasti ja tiiviisti. Video kertoo perusasiat, mutta on positiivisuudessaan samalla melkoista propagandaa. Videolla esitetty vasta rakennettu hieno pihattonavetta ei suinkaan edusta keskimääräistä maatilaa. Mutta kun koululuokat pääsevät yhä harvemmin tilavierailuille, videot tarjoavat ainakin pienen kurkistusikkunan maalle.

Eläinsuojelujärjestöjen, kuten Animalian ja Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liiton (SEY) sivuilta puolestaan löytyy eläintietoa toisesta näkökulmasta. Lokakuun alussa vietettävän Eläinten viikon teemana on tänä vuonna kana, ja sen kunniaksi SEY on tuottanut alakoululaisille tarkoitetun opetusvihkosen erilaisista kanaloista ja kanan elämästä. Tervetuloa kanalaan! – tieto- ja tehtäväpakettia voi tilata kouluihin ilmaiseksi. Opettajille avuksi on myös Ruokatieto-sivuston tuore materiaalipaketti, joka sisältää lyhyiden tekstien lisäksi videoita maatiloilta.

Eri lähteistä materiaalia poimimalla opettaja voi tarjota virallisia oppikirjoja laajemman kuvan siitä, miten meidän ruokamme on elämänsä elänyt. Ja vaikka osa materiaalista on jossain määrin värittynyttä, sellaisenakin se voittaa kevyesti oppikirjojen annin: ”Kana asuu ka-na-las-sa. Kana syö rehua. Kanasta saadaan ka-nan-mu-ni-a ja lihaa.”  Eikä saada. Broilerista saadaan lihaa ja broilerit asuvat broilerihallissa. Broileri ja muniva kana ovat aivan eri asia ja WSOY:n oppikirjan tekijöiden olisi syytä se tietää.

Eläinten vallankumous! – Tai edes parannuksia eläinsuojelulakiin

Eläinsuojelulain uudistustyö on alkamassa. Se on hyvä, sillä nykylaki on paitsi vanhentunut, myös riittämätön. Lain noudattaminen ei takaa eläinten hyvinvointia suomalaisella maatilalla. Vuodelta 1996 peräisin olevan nykyisen eläinsuojelulain mukaan eläimille ei saa aiheuttaa tarpeetonta kipua ja kärsimystä. Kärsimyksen minimoiminen ei vielä ole hyvinvointia. Lajityypillisten käyttäytymistarpeiden toteuttamiseen ja eläinten hyvinvointiin nykylaki on riittämätön.

Lakiuudistusta valmisteleva työryhmä nimitetään tiettävästi aivan lähipäivinä, tosin soittaessani perjantaina ministeriöön, siellä ei ollut paikalla ketään joka olisi osannut kertoa milloin. Koska lakien sisältöön on helpointa vaikuttaa silloin kun valmistelu on vasta alussa, nyt on aika käydä julkista keskustelua siitä mikä on mielestämme riittävä hyvinvoinnin taso ja millaiset olot eläimille haluamme. Ja millaiseen eläinkäsitykseen lakimme perustuu

Mitä laissa pitäisi uudistaa? Tärkein kysymys on koko lain lähtökohta eli millaisen aseman eläimet saavat. Tässä myös EU:n hyvinvointistrategia ja muiden EU-maiden kehitys näyttävät suuntaa. EU määrittelee eläimet tunteviksi olennoiksi joiden hyvinvoinnin vaatimukset täytyy huomioida. Päivitetty versio hyvinvointistrategiasta valmistui vuoden 2011 lopussa. Uusi suuntaus korostaa eläinten havainnointia ja eläimistä mitattavia hyvinvointi-indikaattoreita, ei pelkästään eläinten olosuhteita, hoitoa ja käsittelyä koskevia vaatimuksia. EU on siis siirtymässä entistä enemmän karsinoiden senttien mittaamisesta eläinten todellisen hyvinvoinnin arviointiin. Yksi arviointitapa on EU-hankkeessa tutkijoiden kehittämä Welfare Quality -mittaristo.

Periaatteellinen kysymys on, nähdäänkö eläimet lain silmissä omaisuutena ja onko niillä vain välinearvo elintarviketeollisuuden raaka-aineena vai onko niillä jonkinlainen itseisarvo joka toisi niille jotain oikeuksia. Missä määrin oikeudet lajityypilliseen käyttäytymiseen ja hyvään elämään taataan eläimen omasta näkökulmasta käsin?

Näiden vasikoiden sarvien alut on juuri nupoutettu eli poltettu kolvilla. Viikissä Helsingin yliopiston opetusnavetassa sen tekevät eläinlääkärit niin, että vasikka saa puudutuksen, se rauhoitetaan ja kipulääkitään. Kuva: Taru Ukkola

Konkreettisia kysymyksiä jotka hyvin todennäköisesti nousevat esiin lakiuudistusta käsitellessä ovat ainakin nämä:

  • Pitäisikö porsaiden kastroinnissa määrätä kipulääkkeen käyttäminen pakolliseksi? Nyt lihatalot ovat ohjeistaneet sopimustuottajiaan kipulääkkeen käyttöön, mutta vaatimus voitaisiin kirjata myös lakiin.
  • Samalla tavalla puudutteen ja kipulääkityksen käyttö pitäisi määrätä pakolliseksi vasikoiden sarven alkujen polttamisessa eli nupoutuksessa. Noin 80 prosenttia tuottajista nopouttaa vasikat ja puolet heistä tekee sen itse. Vain eläinlääkäri voi puuduttaa ja rauhoittaa. Kolmannen asteen palovamman tuottaminen aiheuttaa vasikoille pahaa kipua useiksi päiviksi. Jos kivunlievitys olisi pakollista ja tuottajat voisivat puuduttaa itse, tilanne paranisi. MMM:n asettama tuotantoeläinten hyvinvoinnin neuvottelukunta on ottanut kantaa puuduttamisen puolesta.
  • Samoin neuvottelukunta on suositellut, että uusia lypsylehmien parsinavetoita ei enää pitäisi rakentaa eikä niiden rakentamista tukea. Suositus pitäisi viedä lakiin asti. Mutta pitäisikö parsinavetat kieltää kokonaan siirtymäajalla? Suomalaisista navetoista vielä 70-80 prosenttia on parsinavetoita joissa lehmät kytketään päästään kiinni parteen. Se estää liikunnan, heikentää lihaskuntoa ja estää lajityypillisen käyttäytymisen. Lehmistä parsinavetoissa asuu noin 60 prosenttia.
  • Emakkosikoja pidetään puolestaan porsimisen ja imettämisen ajan häkeissä, jotka estävät kaiken liikkumisen ja jotka ovat emakoille vakava hyvinvointi- ja terveysongelma. Emakkohäkeistä luopuminen olisi tärkeää emakoiden hyvinvoinnille, mutta samalla täytyy varmistaa, että porsaiden kuolleisuus ei nouse. Häkin on tarkoitus suojata porsaita emakkojen liikkeiltä. Häkeistä luopuminen vaatisi myös suuria investointeja ja siksi kielto aiheuttaisi lihateollisuudessa suurta vastustusta ja tuottajien entisestään tiukan taloustilanteen kärjistymisen.

Ministeriön mukaan lakia on ”ajanmukaistettava vastaamaan nykypäivän vaatimuksia muun muassa perusoikeuksien suhteen”. Vuoden 1996 jälkeen myös Suomen perustuslakia on muutettu, eikä eläinsuojelulaki ole perustuslain mukainen. Uudistuksessa käydäänkin läpi, mitä valtuuksia esimerkiksi eläinten kanssa toimivilla viranomaisilla on.

Hankkeen pohjustukseksi ministeriö tilasi tutkija Saara Kupsalalta yhteiskuntatieteellisen selvityksen eläinten aseman muuntumisesta Suomessa. Ministeriö teetti myös vertailun Norjan, Ruotsin, Tanskan, Sveitsin ja Alankomaiden eläinsuojelulainsäädännöstä. Lisäksi ministeriö on kysellyt eläinsuojelujärjestöjen, tuottajajärjestöjen, elintarvikeyhtiöiden ja muiden alan toimijoiden näkemyksiä lain uudistamistarpeista.

Hallituksen esitys uudeksi eläinsuojelulaiksi on suunniteltu annettavaksi eduskunnalle vuonna 2014. Eläinsuojelulain uudistuksessa on kyse vasta yleisestä laista, ja eläinkohtaisten asetusten valmistelu alkaa vasta lakitekstin jälkeen. Niinpä kuluu vielä vuosia ennen kuin lakimuutos näkyy konkreettisesti suomalaisten tuotantoeläinten elämässä.

Aiempiin eläinsuojelulain uudistuksiin liittyvistä kädenväännöistä saa yhden näkemyksen lukemalla Tiia Aarnipuun kirjoittaman eläinsuojelujärjestö Animalian 50-vuotishistorian (2011). Siinä esimerkiksi kuvataan, miten Suomen liittyessä Euroopan unioniin ”maa- ja metsätalousministeriö teki myös kohtuullisen selväksi, ettei eläinsuojeluasioissa tulla säätämään Suomessa sen tiukemmin kuin EU vaatii”. Ja 2000-luvun puolivälissä EU:n valmistellessa broileridirektiiviään Suomi ei ollut valmis komission esittämiin eläinten hyvinvoinnin parannuksiin.

Luvassa tuskin on mitään eläinten vallankumousta, pikemminkin ajanmukaistamista ja kohtuullisia parannuksia joihinkin nykyongelmiin. Sekin on jotain, mutta vain laajempi kansalaispaine ja julkinen keskustelu voivat ajaa lakiuudistusta radikaalimpaan suuntaan.

Tutkiva journalisti: mene maatiloille ja teurastamoihin!

Maatalousjournalismi on hampaatonta. Tutkivaa journalismia eivät eläinten olot juuri kiinnosta. Pörssiyhtiöiden hallitusten jäsenten kytkökset, eläkeyhtiöiden pomojen palkkiojärjestelyt ja pankkien sisäpiiriläisten lyhytkauppa ovat paljon kiinnostavampia pengonnan kohteita.

Vai milloin muistatte lukeneenne hyvää, kriittistä ja analyyttista maatalousjournalismia jossa olisi itse tutkittu, menty paikan päälle, selvitetty jotain uutta? Nimittäin minusta näyttää siltä, että suomalaiset toimittajat ovat ulkoistaneet maatalouden ja elintarviketeollisuuden valvonnan viranomaisille ja aktivisteille – ja vain raportoivat muiden tekemisistä.

Toimittajat eivät saa tiedonhankinnassaan rikkoa lakia ja esimerkiksi tunkeutua maatiloille salakuvaamaan.  Se tehtävä on jätetty aktivisteille, kuten Oikeutta Eläimille järjestölle, jonka tuottamaa materiaalia media kuitenkin käyttää. HS:n toimittaja Jussi Ahlroth kuvasi taannoin kolumnissaan tätä OE:n salakuvaajien toimintaa aktivistijournalismiksi. Toki osallistuminen öisille kuvauskeikoille olisi monella tavalla ongelmallista. Mutta monessa muussa maassa toimittajilla on huomattavasti aktiivisempi rooli eläintuotantoa koskevien paljastusten tekemisessä kuin Suomessa.

Ongelma on myös tiedon puute. Yleissanomalehdissä on yhä vähemmän ihmisiä jotka ymmärtäisivät vähänkin syvällisemmin maataloustuotantoa. Toimittajat ovat yhtä pihalla eläinten elämästä kuin suuri osa kuluttajistakin. Olemme kaupunkilaistuneet. Sen huomaa keskusteluissa kollegoiden ja  muiden toimittajakavereiden kanssa. Kun monet biologian perusasiat ovat hukassa, miten analysoida hyvinvointiongelmia syvällisesti?

On tärkeää nähdä asiat itse. Vain sillä tavoin voi olla läsnä ja kuvailla tapahtumia lukijalle. Ilman itse paikalle menemistä toimittaja on toisen käden lähteiden varassa. Tutkijoiden, tuottajien, eläinsuojelijoiden ja etujärjestöjen näkökulmien esiin tuominen on toki tärkeää sekin. Mutta pelkästään se ei riitä. Mieleen tulee ainakin pari esimerkkiä, joissa lehdet kyllä kirjoittivat juttuja, mutta ilmeisesti kukaan ei käynyt itse katsomassa miten asiat ovat.

Muistatte ehkä vuonna 2009 kohun joka nousi Mercy for Animals -järjestön salakuvattua Hy-Line-yhtiön hautomossa Yhdysvalloissa. Suomalaisiakin järkyttäneellä videolla näytettiin, miten brutaalisti juuri kuoriutuneita untuvikkoja käsiteltiin ja miten liukuhihna vei kukkountuvikot pyörivien silppurinterien väliin. Helsingin Sanomien jutussa Siipikarjaliiton edustaja korosti, että hautomot eivät hävitä kukkountuvikkoja murskaimilla. Suomessakin laitteita saisi käyttää. Jutuissa haastateltiin Eviran ylitarkastajaa ja hyvinvointitutkijaa Helsingin yliopistosta – edes kumpikaan asiantuntijoista ei ilmeisesti ole itse käynyt hautomoissa.

Jos toimittaja olisi itse käynyt hautomossa katsomassa untuvikkojen sukupuolilajittelua ja kananmunatuotannossa turhien kukkountuvikkojen lopettamista, olisi selvinnyt että se tapahtuu näin (katso kuvagalleria alla). Ja vaikka untuvikot pääasiallisesti lopetetaan hiilidioksidilla säiliössä, jo koreista liukuhihnalle siirrettäessä karsittavat heikot ja elinkelvottomat linnut kipataan munankuorien mukana valssimyllyyn – siis murskaimeen. Ja että itseasiassa kuolema myllyssä tapahtuu ainakin nopeasti, toisin kuin hiilidioksidilla. Oikeasta lopetustavasta pitäisikin olla enemmän kotimaista tutkimustietoa ja keskustelua. Ja ulkomaisten kauhuvideoiden sijaan keskustelun pitäisi perustua toimittajien itse näkemiin asioihin kotimaisilla tuotantolaitoksella.

Kun kävin Humppilassa hautomossa, yrittäjä totesi minun olleen ensimmäinen siellä vieraillut toimittaja joka on kiinnostunut untuvikkojen oloista. Ainoat hautomossa vierailleet toimittajat ovat olleet alan oman ammattilehden edustajia tai paikallislehdestä tekemässä yritysjuttua. Hautomoita on koko maassa vain viitisen kappaletta joten olettaisi, että joku olisi osunut tällekin jos kiinnostuneita olisi ollut. Jos kuluttajilla ei ole tietoa kanojen elämän alkutaipaleesta, se johtuu siitä että media ei tarjoa tietoa.

Toinen tapaus jossa keskustelua käytiin toisen käden lähteiden varassa oli kohu porsaiden kastroinnista. Turun Sanomat uutisoi vuonna 2010 tutkimuksista, joiden mukaan Suomessakin kastroidaan porsaita repimällä. Mutta menikö kukaan sikaloihin itse katsomaan ja kuvaamaan toimenpidettä? Ainakaan minun silmiini ei osunut sellaisia juttuja – ennen kuin kävin itse katsomassa ja teimme tämän videon.

Elintarviketurvallisuusvirasto Evira kertoo vuosittain tilastoja maatilojen eläinsuojeluvalvonnasta ja erilaisista tarkastuksista joita tiloille tehdään. Media sitten raportoi näitä tilastoja. Aktiivisempi tapa lähestyä asiaa olisi mennä mukaan oman kunnan valvontalääkärin mukaan katsomaan tiloja itse. Lähes kaikkien maakuntalehtien levikkialueella sijaitsee suuria tuotantotiloja, satojen lehmien navetoita tai tuhansien sikojen sikaloita. Mitkä ovat oman alueen suurimmat maatilat, ovatko ne saaneet puhtaat paperit tarkastuksista? Millaiset eläinten olot niillä ovat? Ehkä joskus kannattaisi käydä katsomassa. Entä oman alueen teurastamo, millaisia korjausmääräyksiä Eviran tarkastuseläinlääkärit ovat siellä antaneet tai onko teurastamon toiminnasta tehty eläinsuojeluilmoituksia? Kierros teurastamolla eläinlääkärin seurassa voisi olla hyvä juttuaihe.

Median tehtävä olisi olla kuluttajien silminä ja korvina, lisätä tietoa ja ymmärrystä. Jokainen tavallinen ihminen ei voi käydä broilerihalleissa ja sikaloissa. Toimittajan on oltava lukijan edustaja. Media on myös vahtikoira, jolla on rooli yritysvastuun ja eettisyyden valvonnassa, painostamisessa ja herättelyssä. Mutta miksi vain ulkomaiset journalistit tekevät dokumenttieläkuvia eläinten elämästä, maataloudesta ja elintarviketeollisuudesta? Miksi Suomessa ei ole tehty sellaisia elokuvia kuin Food Inc tai miksi ei ole ollut sellaisia kirjoja kuin Jonathan Safran Foerin kirja Eläinten syömisestä? Katsomme televisiosta BBC:n tuottamaa tiededokumenttia tuotantoeläinten elämästä (loistava, kannattaa katsoa Yle Areenasta!), älykkyydestä ja käyttäytymisestä, mutta miksi Suomessa Yle ei itse tuota vastaavaa?

Voin olla väärässäkin. Ehkä monet ansiokkaat maatalousjournalistiset helmet ovat vain menneet minulta ohi, joten linkatkaa kommenteissa juttuja joihin kannattaisi tutustua! Tai kertokaa, mistä aiheista te haluaisitte kuulla lisää ja missä toimittajien pitäisi käydä selvittämässä itse asioiden laita.