Lukutoukan lapsen palkintokaappi – miksi lukemisen ja kirjoittamisen tukemisella on väliä

Tässä Tieto-Finlandia-palkinnon jälkimainingeissa tajusin, että tämähän ei ole ensimmäinen Finlandia-menestykseni – vaan kolmas! Vuonna 1996 olin nimittäin Kuopion läänin paras Napero-Finlandia-satukilpailussa. Vuonna 2002 olin kymmenen parhaan joukossa lukiolaisille tarkoitetussa Pikku-Finlandia-esseekilpailussa. Niitä en tosin voittanut, mutta ehkä sijoittuminenkin lasketaan. Pengoin leikearkistoani ja löysin vanhat kunniakirjat ja Siilinjärven paikallislehden Uutis-Jousen juttuja. Hieman hämmentävääkin, mutta hauskoja muistoja! Menestys ei kuitenkaan ole sattumaa – harvoin on.

Siilinjärven paikallislehti Uutis-Jousi haastatteli Napero-Finlandia-satukilpailun Kuopion läänin voittajaa 1996.

Opin lukemaan noin 3-vuotiaana. Ensimmäiset täysimittaiset satuni naputtelin tietokoneelle 8-vuotiaana. Suhtauduin alusta alkaen kirjoittamiseen määrätietoisesti ja kunnianhimoisesti: osallistuin kaikkiin mahdollisiin lapsille tarkoitettuihin kirjoituskilpailuihin ja usein menestyinkin. Haaveilin kirjailijan urasta. 13-vuotiaana perustin koululehden Toivalan ylä-asteelle ja olin sen päätoimittaja. Olin tajunnut, että kirjailijana ei välttämättä elä, vaan pitäisi olla muukin ammatti. Minulle selvisi, että on olemassa kulttuuritoimittajia, jotka saavat palkkaa kirjoja lukemalla ja niistä kirjoittamalla: miten uskomattoman hieno työ! Kirjoitin koululehteen kirja-arvioita ja lehti työnäytteenäni marssin maakuntalehti Savon Sanomien toimitukseen tarjoamaan osaamistani.

Olen todella kiitollinen Savon Sanomien toimitukselle ennakkoluulottomuudesta siinä, että minun annettiin kirjoittaa. Aloitin Savon Sanomien avustajana 13-vuotiaana. Kirjoitin kirja-arvioita nuortenkirjoista, henkilöhaastatteluita ja muita juttuja Nuorten Sivulle, ja koko lukioajan minulla oli oma kolumnipalsta. Savon Sanomien silloinen uutispäällikkö Seppo Kononen muistelee usein tapausta, jossa hän soitti 13-vuotiaalle lehden avustajalle tietämättä tämän iästä. ”Juankoskella Stromsdalin kartonkitehtaalla olisi info, menisitkös sinne”, Kono-setä soitti. Hieman hämmentyneenä vastasin: ”Ei minulla ole autoa, minä olen 13.” En kyllä tiennyt myöskään, mikä se Stromsdalin paperitehdas on. Vuosia myöhemmin ollessani opiskeluaikanani Savon Sanomien kesätoimittajana törmäsin Konoseen kertomassa tätä tarinaa ryhmälle toimituksessa vierailevia koululaisia.

Pidän sanomalehtien nuorten kanssa tekemää työtä tavattoman tärkeänä monestakin syystä. Sanomalehtien aktiivinen lukeminen näkyy parempina Pisa-tuloksina ja nuorten kohonneena äänestysaktiivisuutena. Mutta parhaimmillaan lehtityöhön osallistuminen myös mahdollistaa nuorten äänen kuulumisen yhteiskunnassa, antaa tunteen omista vaikutusmahdollisuuksista, kasvattaa medialukutaitoja – tai jopa luo uran journalistina ja ammattikirjoittajana.

Meidän perheessä on aina luettu valtavasti iltasatuja ja koko lapsuuteni ja nuoruuteni vietin nenä kiinni kirjassa. Lukioaikana olin nuorten kirjallisuuslehti Lukufiiliksen toimituskunnassa. Kirjoitin kirja-arvioita mutta pääsin myös haastattelemaan monia lempikirjailijoitani ja kirjoittamaan heistä laajempia artikkeleita. Nyt olen Lukufiilistä julkaisevan Lukukeskus-järjestön hallituksen varapuheenjohtaja. Lukukeskus edistää lukemista, välittää kirjailijavierailijoita ja julkaisee kolmea kirjallisuuslehteä. Se on tärkeää työtä, koska tiedän omakohtaisesti millaisia maailmoja kirjat ja kirjoittaminen avaavat.

Pisa-menestyksen myötä olemme tottuneet pitämään suomalaisten nuorten lukutaitoa itsestäänselvänä. Mutta tuoreimmat Pisa-tutkimukset kertovat jo varoittavista signaaleista: Suomessa on joka ikäluokassa 5000 nuorta, joilla on heikko lukutaito. Kolmannes jokaisesta ikäluokasta ei lue omaksi ilokseen yhtään (Sari Sulkunen 2012). EU:n korkean tason asiantuntijaryhmä otti syyskuussa kantaa raportissaan nuorten lukutaitoon – joka on kriisissä monin paikoin Euroopassa.

”Lukemisessa ja kirjoittamisessa ei ole kyse ainoastaan tekniikasta tai taidosta. Luku- ja kirjoitustaito liittyvät ihmisten itsetuntoon ja kykyyn toimia ja menestyä yhteiskunnassa yksilöinä, aktiivisina kansalaisina, työntekijöinä tai vanhempina”, raportti toteaa. ”Hyvä luku- ja kirjoitustaito ovat välttämättömiä, jos haluamme parantaa ihmisten elämää ja edistää vahvaa ja kestävää talouskasvua Euroopassa. Luku- ja kirjoitustaito voimaannuttavat yksilöä kehittämään harkintaa, kriittistä ajattelua ja empatiaa.” Tästä aiheesta kiinnostavan puheenvuoron esitti myös Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Anu Laitila Kiiltomato.net-verkkolehden pääkirjoituksessa. Laitilan keväällä tekemä kartoitus paljasti, että lu­ke­mis­ta edis­tä­vä työ on jää­nyt Suo­mes­sa ole­mat­to­mal­le huo­miol­le ja ra­hoi­tuk­sel­le.

Minun lukemistani ja kirjoittamistani on aina tuettu kotona ja koulussa, mutta myös Lukukeskuksella ja Savon Sanomilla on ollut tärkeä rooli nuoren kirjoittajan kasvatusseurana. Kiitos siitä!

Tieto-Finlandia, Topelius, onnittelutulva ja mediamylläkkä

Jo Tieto-Finlandia-ehdokkuus tuntui uskomattoman hienolta ja oli itsessään suuri tunnustus. Valituksi tuleminen tuntuu suorastaan epätodelliselta. Suuri kiitos Suomen Kirjasäätiölle ja Janne Virkkuselle. Kiitos myös raatiin kuuluneille Kisti Lehmustolle, Antti Isokankaalle ja Raimo Jussilalle.

Tieto-Finlandian jakotilaisuus torstaina 22.11.2012. Kuva: Antti Mannermaa/Talouselämä

Olen liikuttunut, kiitollinen ja häkeltynyt erityisesti Janne Virkkusen puheesta Tieto-Finlandian jakotilaisuudessa torstaina. Virkkunen sanoi muun muassa näin:

”Tunsin lukiessani ihailua kirjoittajan määrätietoisuutta ja ammattitaitoa kohtaan. Helsingin Sanomissa seurasin maatalouspolitiikkaa jo 1970-luvulla. Silloin ei ollut tapana käydä tiloilla selvittämässä itse asioiden tilaa. Olimme enemmän kiinnostuneita maatalouspolitiikasta kuin varsinaisesta tuotannosta. Valitettavasti. Tämän päivän toimittaja seuraa tuotantoketjun alusta loppuun eli tuotantotilalta eläimen syntymästä teurastamoon ja sieltä kaupan tiskille. Tämän päivän toimittaja kysyy myös vaikeita kysymyksiä ja kirjoittaa niistä rajoituksista, joita hänen työlleen asetettiin. […]

Laadukkaan journalismin – sitähän tämä kirja edustaa – hyviin pelisääntöihin kuuluu se, että kirjoittaja pyrkii tasapainoiseen ja puolueettomaan raportointiin, mutta haastaa samalla vastaajat perustelemaan toimintansa. Kirjoittajalla pitää olla myös kyky syventää ja analysoida. Elina Lappalainen toimii juuri näin, vaikka kirjan aihe antaisi mahdollisuuden myös sensaatiohakuisuuteen, josta meillä kaikilla varmaankin on ainakin mediasta saatuja kokemuksia. Nämä sudenkuopat kirjoittaja osaa välttää. Elina Lappalaisen perinpohjainen työ näyttää meille hyvällä suomenkielellä kirjoitettuna, millaisissa tuotanto-oloissa kanat, broilerit, siat ja lehmät elävät. […]

Toivon, että tämä kirja kuluu kuluttajien käsissä. Se on myös hyvä kirja jokaiselle toimittajalle, joka kirjoittaa maataloudesta. Sanalla sanoen kirja on tärkeä teos, jonka soisi löytyvän myös erilaisten eläinten puolustamiseen keskittyvien ääriliikkeiden kirjahyllystä. Olen aina uskonut siihen, että ääriasenteiden sijasta asiallisuudella ja tasapainoisuudella voi vaikuttaa enemmän ja aivan oikeasti ihmisten ajattelutapoihin ja sitä tietä ostokäyttäytymisen ohjautumiseen. Kirja vahvistaa uskoani tämäntapaiseen vaikuttamiseen.”

Tieto-Finlandian voittaminen aiheutti tietysti melkoisen mediahässäkän. Toimittajana olen tietysti usein ollut vastaavissa tilaisuuksissa juttukeikalla, mutta ensimmäistä kertaa juttujen kohteena. Päivän otsikkopalkinnon ansaitsee Ilta-Sanomat verkkojutullaan ”Talouselämän nuori toimittaja kampitti Björn Wahlroosin Tieto-Finlandiassa”. Näin palkinto uutisoitiin Ylellä, Helsingin Sanomissa, Talouselämässä, ja Savon Sanomissa. Kansan Uutiset kirjoittaa myös kattavasti. Helsingin Sanomat myös julkaisi verkossa uudelleen vuonna 2011 ilmestyneen juttusarjani possujen elämästä. Kannattaa käydä tsekkaamassa!

Yle Areenasta voi kuunnella Ajantasa-lähetyksen radiohaastattelun (kohdasta 17:32). Ylen tv-uutisissa Tieto-Finlandiaa käsitellään myös lyhyesti (kohdassa 21:10). MTV3:n seitsemän uutisissa oli  haastatteluni (kohdassa 13:55).

Palkintosade jatkui perjantaina, kun Helsingin eläinsuojeluyhdistys HESY myönsi eläinsuojelun Topelius-palkinnon. Satusetä Topelius oli myös journalisti ja eläinten suojelija. Tuntuu hyvältä sydämessä nimenomaan eläinsuojelujärjestön tunnustus, kiitos! Palkintoa vastaanottaessani sain kierroksen eläinsuojelukeskuksen löytöeläinhuoneissa ja olin varsin vaikuttunut järjestön laajasta työstä vapaaehtoisvoimin ja lahjoitusten tuella.

Sähköpostini, Twitter ja Facebook täyttyivät torstaina ja perjantaina onnitteluista. Kotimme on nyt niin täynnä kukkia, että maljakot loppuivat kesken. Kiitos kaikille!

Onko luomulehmä onnellisempi? – ja 5 syytä miksi luomu ei ole tarpeeksi

Viime viikkoina olen saanut vastata usein kysymykseen, miten kirjaprosessi muutti omaa lihansyöntiäni. No, olen vähentänyt lihansyöntiä merkittävästi ja valikoin aiempaa tarkemmin mitä syön. Ostoskoriin päätyy enää lähinnä luomua. Miksi? Koska toistaiseksi luomu on ainoa valvottu järjestelmä joka takaa suomalaisille tuotantoeläimille eläinsuojelulain minimiä paremmat olot. Näen luomun ostamisen kuitenkin  kompromissina, sillä siinäkin on ongelmansa.

Luomu tarkoittaa luonnonmukaisesti tuotettuja elintarvikkeita, joita koskevat koko EU-alueella luomuasetuksen säännöt. Paremman kuvan konkreettisista vaikutuksista tiloilla saa lukemalla Eviran luonnonmukaisen eläintuotannon ohjeet. Monien mielikuvissa luomu tarkoittaa ensisijaisesti puhtautta ja torjunta-aineettomuutta, mutta myös eläinten hyvinvointia. Miten eläinten elämä luomutilalla siis poikkeaa tavanomaisesta tuotannosta? Onko luomulehmä onnellisempi? En ota tässä kantaa luomun ympäristö- tai terveysväitteisiin, vaan käsittelen luomua vain eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta.

Kesällä 2010 osallistuin Valion toimittajaretkelle Turun lähellä sijaitsevalle luomumaitotilalle. Tällä tilalla on 2 lypsyrobottia ja 120 lehmää – luomutilat eivät aina ole pieniä! Toimittajille oli katettu idyllinen lounaspöytä vasikoiden laitumelle.

Lehmä: Luomumaitotilalla tilavaatimukset lehmää kohti ovat noin kolmasosan suuremmat kuin tavanomaisessa tuotannossa. Luomunavetat ovat lähes aina pihattoja, parteen kiinni kytkettynä luomulehmiä saa pitää vain pienissä navetoissa ely-keskuksen poikkeusluvalla vuoden 2013 loppuun asti. Poikivaa luomulehmää ei saa pitää kiinni kytkettynä vaan sillä on oltava poikimakarsina. Yli viikon vanhaa vasikkaa ei saa pitää yksittäiskarsinassa (tärkeää, sillä vasikka tarvitsee ikätoverien leikkiseuraa). Luomuvasikoiden sarvien alkujen poltossa eli nupouttamisessa on käytettävä puudutusta eli toimenpiteen hoitaa eläinlääkäri. Myös pihattonavetoissa elävien luomulehmien pitää päästä kesällä laitumelle, kun tavallisesti laudunnuspakko koskee vain parsinavetoiden lehmiä.

Sika: Luomusääntöjen mukaan myös sikojen pitää päästä ulkoilemaan jaloittelutarhaan tai laitumelle toukokuusta syyskuuhun. Ulkona sialla on mahdollisuus tonkia ja tutkia maata. Emakoiden pitäminen porsitushäkeissä on kiellettyä, ja porsaat vieroitetaan kaksi viikkoa tavallista myöhemmin. Luomusioilla on tuplasti enemmän karsinatilaa ja lattiasta vähintään puolet on oltava kiinteää makuualaa. Tuotantotapa eroaa radikaalisti normaalituotannosta ja vaatii täysin toisenlaisten sikaloiden rakentamista. Lisää luomusikojen elämästä mm. Pajuniemen sivuilla ja tässä Aamulehden jutussa.

Kana: Luomukanalat ovat lattiakanaloita, joissa kanoja saa olla enintään kuusi neliömetrillä (tavallisessa lattiakanalassa 9). Yhdessä hallissa parven koko saa olla enintään 3000 lintua. Kanoilla pitää olla orret ja munintapesät ja niillä pitää olla mahdollisuus ulkoiluun tarhassa touko-lokakuun välillä sään salliessa. Kanalassa pitää olla ikkunat joista tulee luonnonvaloa sisään. Talvella kun kanat eivät ulkoile, ero tavalliseen lattiakanalaan pienenee. Häkissä luomukanoja ei saa pitää.

Broileri: Suomessa ei juuri ole luomubroilerin tuotantoa. Syksyllä 2011 vierailin tanskalaisella luomubroileritilalla, jolla linnut juoksivat pellolla.

Luomukanat elävät lattiakanalassa, jonne pitää päästä ikkunoista luonnonvaloa. Kevättalvella linnut eivät vielä pääse ulkoilemaan, joten suurin ero tavalliseen lattiakanalaan on suurempi tila lintua kohti ja luomurehu. Tässä luomukanalassa kävin viime keväänä.

Keskeisimmät hyvinvointiin liittyvät erot ovat siis suurempi eläinten käytössä oleva tila ja ulkoilumahdollisuus. Luomueläinten kiinni kytkeminen ja häkissä pitäminen ovet kiellettyjä. Luomutiloille tehdään alkutarkastus kun ne siirtyvät luomuvalvonnan piiriin ja tiloilla tehdään luomutarkastus joka vuosi. Luomutiloja valvotaan siis keskimääräistä tarkemmin, sillä tavallisilla tiloilla suuri osa valvonnasta perustuu satunnaisotantaan. Jos tila rikkoo luomusääntöjä, määrätään sille markkinointikielto – eli se ei saa myydä tuotteitaan luomuna. Mutta luomutuotantoon liittyy myös ongelmia ja eräitä kiistanalaisia kysymyksiä.

1. Riittävyys Eräs ongelma luomussa on se, että sitä ei ole läheskään tarpeeksi. Luomueläintiloja on niin vähän, että siitä ei ole vielä laajassa mittakaavassa eläinten hyvinvoinnin parantajaksi. Luomueläintiloja oli vuonna 2011 vain 644, kertoo Eviran valvontaraportti. Maitotiloja oli eniten, 147 ja niillä yhteensä lähes 5 800 lehmää. Ja toisin kuin usein kuvitellaan, luomutilat eivät ole aina pieniä, vaan luomutilalla oli keskimäärin 39 lehmää, siis yli kymmenen enemmän kuin tavallisilla tiloilla. Luomujärjestelmän piirissä olevia lihanautatiloja oli viime vuonna yhteensä 231. Luomunaudanlihaa onkin kohtuullisesti saatavilla – ja osa lihastakin tulee lypsylehmistä.

Kananmunia tuottavia luomutiloja oli viime vuonna 33 ja luomukanoja oli yhteensä 112 660. Silti kananmunissakin luomun osuus on vasta muutamien prosenttien luokkaa. Viime vuonna luomuvalvonnan piirissä oli vasta 10 luomusikalaa ja yksi luomubroileria tuottava tila. Luomupossua ja siipikarjaa on vaikea löytää kaupasta yksinkertaisesti siksi, että niitä ei ole.

2. Rehu Myös luomurehun saatavuudessa on ongelmia ja se on kallista. Luomurehun kalleus ja hankintaongelmat tiettävästi ovatkin yksi jarru esimerkiksi joidenkin sikaloiden luomuun siirtymiselle. Eläinten hyvinvoinnin kannalta ongelma on, että luomurehussa on joitakin terveydelle tärkeitä kivennäisaineita tavallista vähemmän – koska niitä on Suomen maaperässä luonnostaan niukasti. Tällainen kivennäisaine on esimerkiksi seleeni, jota annetaankin luomueläimille ravintolisänä. Sen sijaan runsaasta apilasta johtuen kalsiumia voi joskus olla luomurehussa liiaksi asti. Nopeasti kasvavat ja runsaasti tuottavat tuotantoeläimet tarvitsevat rehussaan oikean määrän ravinteita. Joskus luomurehun käyttö aiheuttaa tavallista enemmän haasteita.

Luonnonmukaisesti tuotetun rehun – siis ilman keinotekoisia lannoitteita ja torjunta-aineita – tuotetun rehun käyttö on keskeinen luomukriteeri. Luomurehun arvo on kuitenkin sen ympäristövaikutuksissa, eikä ensisijaisesti eläinten hyvinvoinnissa. Joten jos haluaa maksaa ruoassaan eläinten oloista, on ehkä jossain määrin makuasia onko nimenomaan luomurehu kovin keskeinen kriteeri. Olisi valmis tinkimään luomurehusta, jos vaihtoehtona olisi valvottu hyvinvointimerkki, sillä silloin luomurehun kalleus ja saatavuus eivät olisi tulppana tuotantotavan muutoksille. Possuja voi kasvattaa vapaana myös ilman että ne syövät luomurehua.

3. Jalostus Luomutuotannon ongelma on erityisesti se, että nykyiset kotieläimet on jalostettu tehokkaaseen tuotantoon ja toisenlaisiin oloihin kuin luomueläimet. Esimerkiksi Ruotsissa on havaittu, että luomusioilla on tavallista enemmän jalkaongelmia, kun niiden nivelet joutuvat koetukselle runsaamman ulkoliikunnan vuoksi.

Luomukanat, siat ja lehmät ovat useimmiten samaa rotua kuin tavallisetkin eläimet ja esimerkiksi luomukanat tulevat jopa samalta hautomolta. Monissa muissa maissa esimerkiksi luomubroileritiloilla käytetään erityisesti luomuun jalostettuja hitaammin kasvavia broilerihybrideitä. Etenkin pienillä Suomen markkinoilla tulisi kalliiksi rakentaa erikseen  tuotantoketjua vain pieniä luomueläinmääriä varten.

4. Homeopatia ja lääkintä Eräs luomutuotannon kiistellyimmistä asioista on eläinten lääkintä. Myös luomusääntöjen mukaan sairastuneet eläimet on hoidettava viipymättä ja asianmukaisesti. Lääkintää liittyy kuitenkin paljon rajoituksia. Esimerkiksi tavallisen lehmän antibioottikuurin jälkeen on varoaika, jolloin sen maitoa ei saa lypsää meijeriin menevän maidon sekaan, ja luomutiloilla tämä varoaika on kaksinkertainen. Lihasikoja tai siipikarjaa, jotka elävät alle vuoden, voidaan lääkitä vain kerran niiden elämän aikana, muuten ne menettävät luomustatuksensa. Yli vuoden eläviä lehmiä ja emakoita saa lääkitä korkeintaan kolmesti vuodessa.

Luomusäännöissä EU asettaa homeopatian eläinten ensisijaiseksi hoitomuodoksi, ja antibiootteja saa käyttää vain ”jos fytoterapeuttisten, homeopaattisten ja muiden tuotteiden käyttö ei tule kyseeseen”. Homeopatian vahvan aseman taustalla luomusäännöissä on keski-eurooppalainen, erityisesti saksalainen perinne. Jos pitää homeopatiaa huuhaana, koko luomu asettuu kyseenalaiseen valoon. Mutta koska homeopatia ei kuulu luomuvalvonnan piiriin, esimerkiksi Eviralla ei ole tietoa homeopatian käytön yleisyydestä Suomessa. Myöskään Valiolla ei ole tietoa siitä kuinka suuri osa sen tuottajista mahdollisesti käyttää homeopatiaa eikä Valiolla ole virallista kantaa sen käyttöön. Suomessa ei Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimean mukaan ole rekisteröity homeopatiavalmisteita eläinkäyttöön, mutta miedoimmat valmisteet ovat sääntelyn ulkopuolella. Homeopatia ei ole tieteellisesti todistettu hoitomuoto.

Tähän mennessä ainoa löytämäni suomalainen selvitys homeopatian käytöistä maitotiloilla on tämä Hämeen ammattikorkeakoulussa 2007 valmistunut opinnäytetyö, joka suhtautuu homeopatiaan erittäin myönteisesti ja kritiikittömästi. Kuvaava yksityiskohta opinnäytetyöstä lienee esimerkiksi ohje siitä, miten homepatiavalmisteita ei saisi säilyttää jääkaapissa, koska ”siitä aiheutuva elektromagneettinen kenttä voi vahingoittaa lääkeainetta”. Hm…

5. Vertailevan tutkimuksen puute Näyttää siltä, että luomua edistetään Suomessa ilman kunnollista vertailevaa akateemista tutkimustietoa luomutuotannon vaikutuksesta eläinten hyvinvointiin. Myöskään Evira ei raportoi erikseen eläinsuojelutarkastuksissa tilanteesta luomutiloilla eikä esimerkiksi homeopatian käytöstä ole tietoa. Luomusäännöt takaavat eläimille tietyissä tärkeissä asioissa paremmat olosuhteet, mutta voivatko eläimet paremmin luomutiloilla – sitä ei voida todistaa.

Vaikka listaan tässä asioita joiden vuoksi suhtaudun luomuun epäillen, ruokakaupassa valitsen luomua. Se on ehkä kompromissi, mutta toistaiseksi ainoa tapa varmistaa, että eläimet eivät ole olleet kytkettyinä tai häkissä ja että vasikat ovat saaneet puudutuksen sarven alkuja poltettaessa. Monet luomun vaatimuksista ovat sellaisia, että ne pitäisi mielestäni ulottaa kaikkia tuotantoeläimiä koskeviin asetuksiin.

Toisaalta etenkin maitotiloilla erot tilojen välillä voivat olla suurempia kuin erot luomun ja tavallisen tilan välillä. Parhaat tavallisista maitotiloista voivat yltää olosuhteissaan vähintään luomun tasolle ja taata eläimille varsin hyvät olot. Mutta maito päätyy samanlaiseen maitopurkkiin hyviltä ja huonoilta tiloilta, eikä kuluttajalla ole mitään taetta siitä, että maito tulisi juuri parhailta tiloilta. Sikaloissa luomun ero tavanomaiseen on radikaalimpi. Joten niin kauan kuin markkinoilla ei ole muita hyvinvointimerkkejä, luomu on ainoa vaihtoehto jolla kuluttaja voi äänestää kukkarollaan eläinten hyvinvoinnin puolesta.

Miltä maatalous kaupunkilaisesta näyttää?

Tänä viikonloppuna Helsingin messukeskuksessa kaupunkilaislapset pääsevät ratsastamaan ponilla, rapsuttamaan alpakoita ja näkemään broileriuntuvikkoja, possuja ja vasikoita. ELMA-messut ovat tapahtuma, jossa pala maaseutua tuodaan kaupunkiin – siloilteltuna.

Kävin lauantaina messuilla ja käynti herätti ristiriitaisia tunteita: toisaalta on toki hyvä että lapset näkevät eläimiä elävänä mutta eihän kaksi heinäkasassa nukkuvaa suloista pikkupossua kerro mitään maatalouden arkirealismista ja sikojen olosuhteista oikeassa sikalassa.

Suurin osa Suomen lehmistä on ayrshire- ja holstein-lehmiä, mutta Elma-messuilla esiteltiin lähinnä pienempiä ja harvinaisia jersey-lehmiä. Muutenkaan paikalla ollut eläinvalikoima ei vastannut lainkaan sitä, millaisia eläimiä suomalaisilla maatiloilla pääasiassa elää. Ehkä havainnollisin osasto oli Suomen Broileriyhdistyksellä, joka oli tuonut paikalle broilerihallin miniatyyrin juottolaitteineen ja broileriuntuvikkoineen. Tosin jos söpöjen untuvikkojen sijaan miniatyyrihallissa olisi ollut täysikasvuisia broilereita, tuotanto ei olisikaan enää näyttänyt lasten mielestä yhtään niin suloiselta…

No, Elma-messut ovat lähinnä kotieläinpiha, eikä tarkoituskaan ole näyttää oikealta maataloudelta. Askeleen realistisemman käsityksen saa maatalousnäyttelyssä käydessään – mutta sinne helsinkiläisillä perheillä on jo suurempi kynnys lähteä. Elma-messuilla näytteillä olevat eläimet ovat pikemminkin rapsuteltavia lemmikkejä kuin tuotantoeläimiä. Tuskin kovin moni isä tai äiti osoittaa niitä suloisia possuja todeten lapselleen: ”katsos, tuommoisista sioista tehdään meidänkin joulukinkku ja pitsasuikaleet!”

Mitä väliä sillä sitten on? Yleisemmällä tasolla olen huolissani siitä, millaisena maatalous esitetään ruoantuotannosta etääntyneille kaupunkilaisille kuluttajille. Toivottavasti lapsille ei jää sellainen kuva, että noin hyvin possut elävät sikalassakin. Samalla tavalla siloiteltua ja romantisoitua on myös ruokamainonta – viimeisimpänä esimerkkinä kritisoitu Valion yritysvastuumainos josta kirjoitin Talouselämä-lehdessä. Meidän ei halutakaan ajattelevan sitä teollista prosessia, jonka läpi eläimet kulkevat matkalla lautaselle. Valion mainoksissa lehmät ovat aina laitumella aurinkoisena kesäpäivänä ja aiemmin kritisoimassani Atrian viime talven broilerikampanjassa pihalla tepsutteli yksinäinen piirroskana.

Tilanteessa jossa yhä useamman kuluttajan kosketus maatalouteen on katkennut, Elma-messujen ja ruokamainonnan kaltaisilla viestintäkeinoilla on yhä korostuneempi rooli siinä, mitä ylipäätään eläinten oloista tiedetään. Siksi niihin kannattaa kiinnittää huomiota ja nostaa meteli, jos kuva näyttää liian vääristyneeltä ja siloitellulta. Valion mainonnasta käydyssä keskustelussa hyvä puoli on se, että sen myötä maitotiloilla olevat ongelmat ovat nousseet esiin. Ei ole yhdentekevää, millaista kuvaa meille maataloudesta näytetään.

 

Historian nuorin Tieto-Finlandia -ehdokas?

Syötäväksi kasvatetut on yksi kuudesta tämän vuoden Tieto-Finlandia -palkinnosta kisaavasta tietokirjasta. Uskomattoman hienoa, kiitos raadille! Jo ehdokkuus on hieno tunnustus. Kustantamoni Atenan ihmisten kanssa pohdimme tänään lounaalla, että saatan olla historian nuorin Tieto-Finlandia -ehdokas! Googlasimme ehdokkaiden syntymävuosia aika pitkältä ajalta ja nuorempia ei ainakaan vielä tullut vastaan.

Näin raati sanoo kirjastani: ”Syötäväksi kasvatetut ei ole pelkästään pohjoisiin oloihin sovitettu versio Jonathan Safran Foerin kohukirjasta Eläinten syömisestä, joka paljasti amerikkalaisen karjatalouden ja ruokateollisuuden armottoman tehokkuuden. Lappalainen kuvaa kyllä yksityiskohtaisesti suomalaisen tuotantoeläimen elämänkaaren syntymästä supermarketin hyllylle, mutta samalla hän ymmärtää myös niitä ihmisiä, jotka kasvattavat, myyvät ja syövät lihaa elääkseen. Empaattinen ja eettisesti suoraselkäinen kokonaisuus ei pyri hätkähdyttämään, vaan ohjaa lukijan lempeästi muodostamaan oman mielipiteensä monitahoisesta aiheesta.”

Muut ehdokkaat palkinnon saajaksi ovat Lilly Korpiola ja Hannan Nikkanen (Arabikevät), Anto Leikola (Norsusta nautilukseen – Löytöretkiä eläinkuvituksen historiaan), Arto Mustajoki (Kevyt kosketus venäjän kieleen), Jukka Tarkka (Karhun kainalossa – Suomen kylmä sota 1947-1990) ja Björn Wahlroos (Markkinat ja demokratia). Onnea myös muille ehdokkaille, on hienoa olla tässä joukossa!

Voittajasta päättää Helsingin Sanomien eläkkeellä oleva päätoimittaja Janne Virkkunen. Palkinto jaetaan 22. marraskuuta. Ehdokkaat valineessa raadissa olivat viestintäjohtaja Kisti Lehmusto, viestintäkonsultti Antti Isokangas ja tietokirjailija Raimo Jussila.

Tieto-Finlandia-palkinto on Suomen Kirjasäätiön jakama tunnustus ansiokkaalle suomalaiselle yleistajuiselle tietokirjalle, jonka voidaan katsoa merkittävästisti edistävän lukijoiden kiinnostusta kerronnaltaan taidokkaaseen tietokirjallisuuteen.

Hienointa tässä on se, että tänä syksynä eläinten hyvinvoinnista on todella keskusteltu! Kirjoitin tällä viikolla Talouselämään jutun Valion maitomainoskampanjan falskilta tuntuvasta siirappisuudesta. Juttua on jaettu nyt Facebookissa noin 5000 kertaa ja jutussa on yli sata kommenttia. Aihe todella puhuttaa ihmisiä!

Huomenna olen menossa Ylen A-Stream -ohjelmaan puhumaan lisää Valion mainonnasta ja eläinten hyvinvoinnista. Antaako Valion markkinointi todellisuutta vastaavan kuvan maitotilojen arjesta? Entä tekeekö yritys riittävästi taatakseen tuotantoeläinten hyvät olot?Aiheesta voi keskustella jo etukäteen täällä. A-Stream perjantaina 9.11. kello 21 ykkösellä.