Lihaton tammikuu: Soijabolognesea ja pieniä vieroitusoireita

Lihattoman tammikuun viimeinen päivä koitti. Matkalle mahtui pieniä vieroitusoireita, mutta kasvissyöjänäkin selviää – ja syö useimmiten jopa oikein hyvin. Vaikka kokemus oli hyödyllinen, en ole vieläkään valmis jättämään lihaa kokonaan. Lihansyönnin pysyvä vähentäminen sen sijaan onnistunee. Ei lihaa todellakaan tarvitse joka päivä syödä.

Tänään söin viimeisellä lihattoman tammikuun ateriallani suomalaisen Nofun valmistamia herneproteiini-kaurapuikkoja. Hyviä olivat. Lisukkeeksi keitin vain pinaattipastaa ja yrttikastiketta. Ateria oli valmis noin 10 minuutissa. Varmasti herkullisempi ja ravitsevampi nopea arkiruoka myös lapsiperheelle kuin vaikkapa kalapuikot tai nakit! Jos minulla olisi kouluikäisiä lapsia, olisin tyytyväinen jos koulussa tarjottaisi tällaista kasvisruokaa. Itseasiassa olisin tyytyväinen, jos työpaikkaruokalamme tarjoaisi tällaista kasvisruokaa…

Nofu kehittä kasvisruokavaihtoehtoja erityisesti ammattikeittiöiden käyttöön. Sain tuotenäytteitä kokeiltavaksi.

Nofu kehittää kasvisruokavaihtoehtoja erityisesti ammattikeittiöiden käyttöön. Sain tuotenäytteitä kokeiltavaksi.

Kotona on suhteellisen helppo kokata hyvää kasvisruokaa ja pitää huolta myös proteiinin saannista. Ongelmallisempaa oli lounasruokailu. Käyn töissä Kampissa kymmenien ravintoloiden lähistöllä, mutta yhtäkkiä tavallinen ”mitä kivaa tänään syötäisi” -pohdinta vaikeutuikin kysymyksellä ”missä saa edes jotenkin kelvollista kasvisruokaa?” Helsingistä löytää myös loistavia kasvisruokaa tarjoavia ravintoloita, mutta jokainen lounaskuppila ei kasvissyöjiä huomioi. Heikoin esitys oli eräällä kiinalaisella ravintolalla, jonka ainoa kasvisvaihtoehto lounaalla sisälsi vain kevyitä kasviksia – ei mitään proteiinin lähdettä, ei edes papuja. Oman toimistomme kasvisvaihtoehdot puolestaan osoittautuivat hyvin vaihteleviksi, joten useimpina päivinä pakenin muualle syömään. Yleensä etnisissä ravintoloissa kasvisvaihtoehto on tofua, mikä sekin varmasti pitemmän päälle alkaisi tulla korvista.

Suhtaudun pienellä varauksella soijaan ja siitä valmistettuun tofuun mm. ympäristösyistä (kts. WWF:n raportti). Mutta suuri osa maailmalla viljellystä soijasta syötetään eläimille, joten ympäristön kannalta on varmasti parempi että minä syö soijan kuin että se syötetään brasilialaiselle broilerille. Uusi Musta -blogi on käsitellyt varsin kattavasti soijan terveys- ja ympäristökysymyksiä. Lihattoman tammikuun aikana päätin kuitenkin kokeilla soijaruokia ja opettelin tekemään esimerkiksi soijabolognesea. Ilmeisesti lopputulos oli varsin uskottava, sillä kokiksi opiskeleva pikkuveljenikään ei heti tajunnut syövänsä jauhelihan sijaan soijaa! Salaisuus taisi olla hyvässä tomaattikastikkeessa ja suutuntumaa lisäämän käytetyssä porkkanaraasteessa.

Soijabologneseen tuli mm. punasipulia, soijarouhetta, tomaattikastiketta, porkkanaraastetta, vettä, yrttimausteita ja kasvisliemikuutio. Päälle parmesaania.

Soijabologneseen tuli mm. punasipulia, soijarouhetta, tomaattikastiketta, porkkanaraastetta, vettä, yrttimausteita ja kasvisliemikuutio. Päälle parmesaania.

Helpotin elämääni, enkä jättänyt pois kananmunia, kalaa tai maitotuotteita. Niinpä useimpina päivinä ruokavalioni ei lopulta muuttunut kovinkaan paljon. Lohipasta ja fetasalaatti kuuluvat lempiruokieni listalle. Ehkä ensi vuonna kokeilen vegaanina olemista. Hieman nimittäin omatunto pisteli lohta popsiessa. On itseasiassa aika kummallista, että kasvissyöjäksi itseään kutsuvat syövät hyvin yleisesti kalaa. Kala ei ole kasvis, vaan elävä ja tunteva olento, jonka kasvattamiseen ja pyydystämiseen liittyy paljon hyvinvointi- ja ympäristöongelmia. Noudatan kuitenkin WWF:n kalaoppaan suosituksia.

Kuukausi on lopulta melko lyhyt aika. Kovin montaa uutta reseptiä ei ennätä kokeilla, jos ei kokkaa joka päivä kotona lämmintä ruokaa. Välillä teki mieli lihaa, mutta ei mitä tahansa lihaa vaan nimenomaan karitsankyljyksiä. Niitä meillä on pakastimessa, joten kiusaus oli suuri. Muutoin lihan välttäminen ei tuntunut itseasiassa kovin vaikealta enkä kokenut joutuvani tekemään suuria uhrauksia. Johtopäätös tästä voisikin olla, että lihalla herkuttelun voi jättää vain viikonlopun kokkaushetkiin. Jos lihaa syö vain harvoin, voi panostaa laatuun ja maksaa hieman enemmän myös eläinten hyvinvoinnista.

Yhden kasvisruokapäivän sijaan viikossa voi olla kasvispäiviä viisi. Ja jos joka kuukausi opettelee vaikka yhden uuden kasvisruokareseptin, kohta vegekokkaaminen ei tunnu enää niin vaikealta ja vieraalta. Siitä on hyvä aloittaa.

 

Dokumentti: Kuka tuo pihvin pöytään?

Katsoitko Yle Fem -kanavan eilen näyttämän dokumenttielokuvan Kuka tuo pihvin pöytään? (Vem fixar biffen)? Jos et, katso se nyt kun sen näkee vielä netissä Yle Areenasta 28 päivän ajan. Toimittaja Patrik Skön on osittain samalla asialla kuin minäkin, kertomassa miten liha tuotetaan Suomessa. Haastateltavat ovat osittain samoja kuin Syötäväksi kasvatetut -kirjassa. Paljon puhutaan samoista asioista. Mutta erojakin on paljon. Tämä ei ole varsinainen elokuva-arvio, siihen olen ehkä jäävi ja liian lähellä aihetta. Mutta kerron, mitä ajatuksia dokumentti minussa herätti.

Skönin dokumentti ei ole varsinaisesti elokuva eläinten hyvinvoinnista. Dokumentti ei pureudu kovin syvälle eläinten hyvinvoinnin ongelmiin – mikä tuntuu ensin yllättävältä. Tässä elokuvassa ei puhuta porsaiden kastroinnista, emakkohäkeistä, hännänpurennasta tai esimerkiksi luomusta. Ruudulla piipahtavia puheenaiheita ovat kyllä jalostus ja esimerkiksi eläinten kuolleisuus. Enemmän puhutaan tuottajien taloudellisista vaikeuksista, rehun hinnan noususta ja kuinka tuottajat tekevät töitä talkoilla, tappiolla. Tämä on dokumentti suomalaisen maatalouden rakennemuutoksesta ja siitä, että mielikuvamme pienistä perhetiloista eivät enää vastaa todellisuutta. Vieraillessaan lihatiloilla ja teurastamoissa Skön näyttää palan siitä, millaista suuren tilan todellisuus nykyisin on. Maidontuotanto ja kananmunat on fiksusti rajattu pois. 58 minuutissa ennättää vasta raapaista pintaa.

Helsingin yliopiston professori Anna Valros toteaa dokumentissa, että ”valitettavasti kuluttajat eivät nykyään halua ajatella, että ruoka tulee elävästä eläimestä joka pitää ensin tappaa. Se vaikuttaa siihen, minkä kuvan teollisuus luo itsestään. Haluaako teollisuus puhua siitä, kuinka eläimet tapetaan?”

Ei halua. Patrik Skön kohtaa kuvausmatkallaan samoja ongelmia, samojen lihayhtiöiden kanssa kuin itsekin. Atrian broileriteurastamolla käydessään Skön neuvottelee kuvausluvista viestintäjohtajan, vastuullisuusjohtajan ja yhtiön Suomen toimitusjohtajan kanssa. Tainnutusta tai itse teurastusta ei anneta kuvata lainkaan, eli linja on vielä tiukempi kuin aiemmin omalla vierailullani. Niinpä dokumentissa nähdään vain kuljetusmoduuleihin pakattuja broilereita sinisen valon loisteessa lastaushallissa – ja sitten leikataankin vaiheeseen jossa linnut on jo kynitty ja niistä jalostetaan hunajamarinoituja suikaleita.

Ja liekkö Skön pyytänyt nähdä broilereiden lastausta minun vierailuni jälkeen, mutta nyt Atrian tuotantoeläinlääkäri Petri Yli-Soini ei halua näyttää sitä videokameran edessä lainkaan. Minä sentään pääsin näkemään lastauksen, vaikka en itse saanutkaan kuvata. Tässä blogissa olevat kuvat otti Atrian paikalle kutsuma kuvaaja, ja Atrian viestintäjohtaja lähetti minulle valitsemansa kuvat. Tältä näyttää se, mitä Skönin ei annettu näyttää dokumentissaan:

Pienempi sikateurastamo, pohjanmaalainen Pöntiön lihatuote sen sijaan antaa kuvata, ja Skön viipyykin kameroineen yksityiskohtaisesti sikojen teurastuksessa. Tätä lihaa käyttää Suomen kokkimaajoukkuekin, joten toki asioiden pitäisikin olla siinä kunnossa, että sen voi näyttää – jos ylipäätään hyväksyy sen että eläin tapetaan ruoan vuoksi. Kuluttajan on hyvä nähdä, miten ruoka tehdään.

Tainnutettu sika Pöntiön Lihatuote -yhtiön teurastamolla. Kuvakaappaus dokumenttielokuvasta Yle Areenasta.

Pöntiön Lihatuote -yhtiön teurastamolla. Kuvakaappaus dokumenttielokuvasta Yle Areenasta.

Eräs dokumenttielokuvan kiinnostavimmista kohdista on se, kun Skön näyttää mitä tapahtuu sairauteen kuolleille ja lopetetuille eläimille, jotka eivät kelpaa ruoaksi. Tässä nimittäin on oman kirjani aukko. Minä en raatoja vierailullani nähnyt – ehkä vain siksi, että en tajunnut pyytää nähdä. Skön sen sijaan on oivaltanut lähteä eläinten raatoja keräävän ja käsittelevän Honkajoki Oy:n keräilyauton matkaan ja käsittelylaitokselle. Hattua täytyy nostaa avoimuudesta myös sikatuottajalle, joka seisoo kameran edessä taustallaan kolmen kuolleen sian ruhot seinän viereen tuotuna. Sian raato pompahtaa traktorin kauhassa, kun se siirretään raatolaatikkoon. Tuotantoeläimistä kuolee aina vähintään muutama prosentti tuotannon aikana. Kokonaan siltä ei varmasti voi ikinä välttyä, joten kuolema kuuluu asiaan. Mikä on riittävää hyvinvointia ja hyväksyttävä kuolleisuuden taso, on sitten eri asia.

Kuolleen sian raato pompahtaa, kun traktori nostaa sen seinän vierustalta. Kuvakaappaus dokumenttielokuvasta Yle Areenasta.

Kuolleen sian raato pompahtaa, kun traktori nostaa sen seinän vierustalta. Kuvakaappaus dokumenttielokuvasta Yle Areenasta.

Patrik Skönin dokumentti täydentää kuvaa suomalaisesta maataloudesta. Se ei ole elokuvana varsinainen mestariteos, kuten vaikkapa Katja Gauriloffin ruoan matkasta säilykeravioliksi kertova Säilöttyjä unelmia. Siinä ohjaaja piirtää ihmiskohtaloiden ja vaikuttavien kuvien kautta vahvan tarinan kaaren. Skönin dokumentin kuvaus jää hieman hajanaiseksi ja arkiseksi, mutta palaset ovat kiinnostavia. Tässä ei myöskään nähdä amerikkalaisen dokumenttielokuvan poleemisuutta ja arvolatausta, joten Food Inciin sitä ei voi verrata. Skönin dokumentin arvo on arjen kuvauksessa ja rehellisyydessä.

Dokumentti Kuka tuo pihvin pöytään? perustuu asioiden näyttämiseen sellaisena kuin ne ovat. On katsojan oma asia päättää, onko kuvassa jotain vikaa vai ei.

 

Ulkokana! – Todelliset vapaan kanan munat ovat kohta täällä

Tällä viikolla laitilalainen munajalostaja Munax kertoi hyviä uutisia. Suomen viranomaiset ovat hyväksyneet uuden tuotantotapaluokituksen, eli ulkokanat. Munax tuo ulkokanojen munat kaupan hyllyyn helmikuun alussa. Toistaiseksi mukana on vasta yksi kanala, joten määrät eivät ole aluksi suuria eikä ulkokanojen munia heti näy kuin joissakin kaupoissa. Mutta loistavaa, että kuluttajalle tarjolla olevat vaihtoehdot kasvavat! Kirjoitin uudistuksesta tällä viikolla myös Talouselämä-lehdessä.

Kanat ulkokanalan terassilla talvella.

Kanat ulkokanalan terassilla talvella.

Mitä eroa eri kanalatyypeillä siis on ja miksi olen innoissani? Kerrataanpa:

LUOMU. 0, eli luomukanalan merkintä kananmunassa tarkoittaa valvottua ja EU:n säätelemää luonnonmukaista tuotantoa. Luomukanala on lattiakanala, jossa kanoja saa ola enintään kuusi neliömetrillä. Erona lattiakanalaan on se, että yhdessä hallissa parven koko saa olla enintään 3000 lintua. Kanoilla pitää olla mahdollisuus ulkoiluun tarhassa touko-lokakuussa sään salliessa. Luomukanat ruokitaan luomurehulla eli viljalla jonka tuotannossa ei ole käytetty keinotekoisia lannoitteita tai torjunta-aineita.

LATTIAKANALA. 2, eli lattiakanalan merkintä munassa tarkoittaa vapaan kanan munia. Nämä kanat eivät siis ole häkeissä, vaan suurena parvena hallissa. Lattiasta vähintään kolmasosa on kuivikkeen eli kutterin tai turvepehkun peitossa. Se tarjoaa mahdollisuuden kuopsutteluun, tutkimiseen ja hiekkakylpyihin jotka ovat kanoille tärkeä asia. Hallissa on erikseen munintapesät joihin kanat oppivat munimaan. Lattiapinta-alaa voi kasvattaa kerroshyllyköillä jossa on tasoja joiden välillä kanat voivat liikkua. Kanoilla pitää myös olla orret joille ne pääsevät istumaan.

VIRIKEHÄKKI. 3, eli virikehäkkikanalan merkintä munassa tarkoittaa uudenlaisia, varusteltuja häkkejä. Niissä on oltava munintapesä ja ”pehku” (tarkoittaa usein käytännössä vain muovilevyä tai kynnysmaton palaa) ja orsia eli puupalikoita joilla kanat voivat istua. Munintapesällä tarkoitetaan muoviverholla eristettyä rauhallisempaa kohtaa häkissä. Kanaa kohti tilaa häkissä on noin 750 neliösenttiä. Neliömetriä kohti kanoja voi olla korkeintaan kymmenen.

Kuten huomaatte, välistä puuttui numero 1. Se tarkoittaa ulkoilemaan pääsevää kanaa, free range -tuotantoa. Suomi on ollut viimeinen EU-maa, jossa tällaista tuotantoa ei ole ollut. Muualla Euroopassa free range -kananmunia on ollut myynnissä jo pitkään. Suomessa talvea on pidetty tuotantotavalle ylivoimaisena esteenä, jonka vuoksi asiaa ei ole taidettu edes vakavasti harkita. Onneksi Munaxin henkilökunta alkoi pohtia asiaa ja otti sen esille viranomaisten kanssa – näin he kertovat asian menneen.

Luomukanat pääsevät ulkoilemaan vain kesäkaudella. Siksi luomutuotanto ja tavallisessa lattiakanalassa tuotetut ”vapaan kanan munat” eivät ole talvisin juuri eronneet toisistaan. Luomussa kanoilla on tosin hieman enemmän tilaa käytössään, halliin tulee ikkunoista luonnonvaloa ja kanat syövät luomurehua.

Ulkokanalassa kanat pääsevät halutessaan luukuista ulos myös talvella. Ulkoilua varten on katettu terassi ja noin neljän hehtaarin laidunalue. Kaikki kanat eivät hyödynnä ulkoilumahdollisuutta talvella, mutta osa viihtyy ulkona. Virikkeenä terassilla on talvellakin heinää ja tekemisen tarjoaminen uteliaille kanoille on hyvää kehitystä sekin. Minulle tärkeää on se, miten vapaasti kana voi toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään ja elää hyvää kanan elämää. Siksi taidan jatkossa valita kaupan hyllyltä ulkomunia. Toivottavasti tuotantotapa yleistyy ja ulkomunia tulee myös muiden pakkaamoiden valikoimiin. Hinnaltaan ulkomunat asettuvat lattiakanalan munien ja luomumunien väliin. Ulkomunissa kanan vapautta arvostava kuluttaja ei maksa turhaa lisähintaa luomurehusta – jos se ei ole se ostopäätökseen vaikuttava kriteeri.

Verrattuna Suomea helpomman ilmaston maihin, katettu terassi on toki vain kompromissi. Olisi toki mukavaa, jos aina olisi kesä ja laitumet vihreänä. Mutta vaikka Suomessa ei niin ole, se ei kai tarkoita, että kanoille ei voisi tarjota edes mahdollisuutta ulkoiluun? Nyt kun uusi tuotantotapa on mahdollinen, näkisin tosin mielelläni akateemista tutkimusta siitä, kuinka suuri osa kanoista haluaa ulkoilla myös talvella eli kuinka tärkeä asia ulos pääseminen niiden hyvinvoinnille on.

Elintarvikeyhtiöitä vertaillessa edelläkävijyyden tunnistaa muun muassa kyvystä reagoida kuluttajatrendeihin ja halusta tarjota vaihtoehtoja. Munax on kasvattanut luomutuotantoaan ja tuonut mm. elintarviketeollisuuden käyttöön luomumunajalosteita ensimmäisenä Suomessa. Munax voittikin konsulttiyhtiö Ernst&Youngin Vuoden yrittäjä -kilpailun tuotantosarjan viime vuonna.

Ulkokananmunat ovat juuri sellaista kehitystä, mitä olen kaivannut ja peräänkuuluttanut. Sellaisten saaminen vaatii yritysten ja viranomaisten yhteistyötä ja tahtoa – edelläkävijyyttä. Kumpa joku lihatalo tekisi saman ja toisi markkinoille vapaan possun lihaa! Taidan laittaa toivoni Pajuniemen ja Snellmanin kaltaisiin pienempiin lihajalostajiin, jotka ovat aiemminkin osoittaneet ymmärtävänsä näitä juttuja.

Kuinka saada pekoni tappamatta sikaa?

Viime kesästä lähtien minulla on ollut maatila, virtuaalinen sellainen. Pelaan nimittäin suomalaisen peliyhtiö Supercellin maailmanlaajuiseksi hitiksi noussutta Hay Day -maatilapeliä – siitä huolimatta, että todellisuuspakoisen söpö maatilakuvaus herättää minussa ristiriitaisiakin tunteita. Toisaalta Supercellin maalaisromanttisesa piirrosmaailmassa on jotain hauskaa ja viehättävää. En todellakaan olisi käyttänyt peliin niin paljon aikaa ja rahaa jos se ei olisi hauskaa ja koukuttavaa! Mutta ollaan hetki tosikkoja: onnistuuko maatilapeli kertomaan jotain ruoan matkasta lautaselle, vai pönkittääkö se vääriä mielikuvia?

Hay Day_Supercell_1

Pelissä viljelen viljaa, soijaa, porkkanoita, tomaatteja ja muita kasveja. Rehutehtaassa valmistan ruokaa eläimille. Kasvatan lehmiä, sikoja, kanoja, lampaita ja vuohia. Ne tuottavat varastooni maitoa, munia, pekonia ja villaa. Näistä kaikista tuotteista voin valmistaa meijerissä kermaa, juustoa tai voita. Leipomoni paistaa leipää, pikkuleipiä ja, pitsaa, kakkuja ja muffinsseja. Minulla on popkornikone, mehukone, jäätelökone, kahvinkeitin ja kaikenlaisia ruoan ja muiden raaka-aineiden jalostamiseen tarkoitettuja rakennuksia pihallani. Myyn tuotteita ja saan siitä kultakolikoita.

Lempiesimerkkini pelin kummallisuuksista on se, miten pelissä tuotetaan pekonia. Sen sijaan että siat tapettaisi, ne laitetaan painekattilalta näyttävään sammioon suihkumyssyt päässään. Siellä hetken höyrystyttyään ne tupsahtavat hoikkina takaisin karsinaan ja pekonit ilmestyvät varastoon. Eihän kivoja possuja sovi pelimaailmassa tappaa! (”Suihkuun meneminen” teurastuksen kiertoilmaisuna tuo tosin mieleen jotain ikäviä tapahtumia ihmisten keskitysleireiltä…) Liha saadaan eläimistä. Miksi sitä siis kiertelemään, että ilman kuolemaa ei syödä lihaakaan? Tekopyhyys selittyy sillä, että pelin täytyy olla myös amerikkalaisten kuluttajien mieleen.

Entä mistä tietää, että peli-lehmät ovat valmiita lypsettäviksi? Ne istahtavat maahan utareet pystyssä.

Hay Day_Supercell_2

Pellolta pöytään. Hay Day -peli näyttää ruoan polun raaka-aineista jalosteiksi. Jos jollekin oli vielä salaisuus, että vilja kasvaa maassa ja maito tulee lehmistä, peli konkretisoi ruokaketjua hyvin. Lähtökohta toki on se, että pelin maatila edustaa mennyttä maailmaa, jossa samalla tilalla on kanoja, lehmiä ja possuja ja takapihalla kasvatetaan omat vihannekset. Nykyajan maatalous on erikoistunutta ja keskittynyttä teollisuutta. Tämä on pientilan tuottamaa lähiruokaa, joka päätyy suoraan lähiseudun kauppaan ja koululle.

Maataloudesta jotain ymmärtävälle pelissä on useita häiritseviä yksityiskohtia. Kuten se, että lypsylehmien rehu on tehty vain maissista ja soijasta. Täysin väärä ja haitallinen ravinto lehmälle! Lehmän kuuluu syödä ruohoa laitumelta ja sen lisäksi tarjottu väkirehu tehdään viljasta, lähinnä ohrasta ja kaurasta. Yhdysvalloissa ainakin lihanaudat syövät kyllä maissiakin, ja juuri se aiheuttaa niiden pötsille ongelmia.

Peli-eläimet näyttävät viettävän onneksi suhteellisen hyvää elämää. Kanat ovat pihalle rakennetussa aitauksessa, missä ne pääsevät kuopsuttamaan maata. Luomukanoja siis! Munimista varten on oma koppinsa. Possut elävät idyllisesti ulkokarsinassa ja mudasta päätellen rypemäänkin pääsee. Lehmillä on kurjimmat olot verrattuna siihen, että oikealla maatilalla ne pääsisivät kesällä laitumelle, mutta nyt niillä on vain pieni karsina jonka nurmi on polkeutunut. Pelikenttää ei ymmärrettävästi voi kasvattaa niin, että lehmät saisivat oikean laitumen, mutta voisiko aitaukseen saada vehreän nurmen?

Maatilapelejä on toki paljon muitakin, tunnetuimpana niistä peliyhtiö Zyngan Farmville. Ei niissä muissakaan näytetä sikojen teurastamista, pidetä kanoja häkeissä tai kerrota että possut kastroidaan. Mutta onko se ongelma? Ei varsinaisesti. Näiden pelien tarkoitus on olla hauskaa viihdettä. Siihen söpö maalaisromantiikka istuu paremmin kuin arkirealismi. Todellista eläinten elämää kuvaava peli kääntyisi helposti sadistiseksi kauhupeliksi, joka ei enää sopisikaan perheen pienimmille. Vai mitä mieltä olette pelistä jossa vasikoiden sarven alut pitäisi polttaa kolvilla, possujen kiveksen leikata veitsellä ja lopettaa sairastunut lehmä ampumalla? Peliksi muutettuna todellisuus tuntuu kovin makaaberilta.

Pohdin vain, olisiko mahdollista yhdistää suomalainen peliosaaminen siihen, että eläinten elämästä oikeasti opetettaisi jotain? Yksi yritys opettavaiseen eläinpeliin oli tämä EU-hankkeessa toteutettu Farmland-peli. Se on todellinen eläinten hyvinvoinnin opetuspeli. Siinä opetellaan ruokkimaan vasikkaa oikealla rehulla, rakentamaan hyvä sikala ja torjutaan navetassa leviävää virusta. Ongelmana vain on toteutus: tämä jaksaa kiinnostaa vain hetken, ja ehkä vain opettajan pakottamana. Selaimessa toimiva peli on pelimekaniikaltaan vaikea, tylsä ja vanhentunut.

Tässä siis idea suomalaisille pelikehittäjille: tehkää peli, jossa oikeasti hoidetaan maatilan eläimiä! Jos joku tähän tarttuu, tarjoudun avuksi. Tai jos tiedätte muita hyviä maatalouspelejä, vinkatkaa!

Lisäys: Pelitutkija Vili Lehdonvirta nosti Facebookissa esiin hyvän huomion sanoessaan, että ”pelit ovat myös media ja siten yksi tapa välittää ideologioita”. Hyvä täsmennys, tätähän juuri tarkoitin. Ei ole yhdentekevää millaista kuvaa maataloudesta populaarikulttuuri välittää. Onko maatalous söpöä maalaisromantiikkaa pihalla röhnöttävine possuineen vai teollista tuotantoa? Jos maatila ja eläinten elämä näytetään aina peleissä, elokuvissa ja kirjoissa onnellisena ja kauniina, ei se ainakaan lisää kuluttajien ymmärrystä siitä mitä oikeasti tapahtuu.

Lihaton tammikuu ja melkein ensimmäinen kasvissosekeittoni

Tein tänään punajuurisosekeittoa. Mukana oli ranskankermaa ja sinihomejuustoa, nam! Tavoitteena on viettää lihaton tammikuu. Toiset viettävät tipatonta, minä kohtuullistan elämääni vähentämällä eläintuotteiden kulutusta. Pitänee vähän hioa kasviskeittotaitoja, sillä tuo oli melkein ensimmäinen kasvissosekeittoni ikinä.

Punajuurikeitto

Pidän kyllä kasvissosekeitoista, mutta useimmiten syön niitä työpaikkaravintolassa tai ystävieni luona. Tähän asti ainoa kokeiluni oli linssikeitto muutama vuosi sitten. Myönnän itsekin että se ei ollut kovin onnistunutta. Mieheni muistelee sitä edelleen ainoana tekemänäni ruokana, jota hän kieltäytyi syömästä. Pitää ehkä kokeilla nyt uudelleen toisella reseptillä. Ostin Soppakirjan, joten kokeiltavaa riittää!

Lihaton tammikuu on kerännyt suomalaisia mukaan jo muutaman vuoden ajan. Esimerkiksi tammikuussa 2011 mukaan lähti yli 10 000, jotka liittyivät Ilmankos-kampanjaan Facebookissa. Usein perusteluna on ilmastonmuutos eli lihantuotannon hiilijalanjälki ja muut ympäristövaikutukset. Minulle motiivina on eläinten hyvinvointi ja eläintuotteiden kulutuksen vähentäminen. Pidän juustot ja muut maitotuotteet sekä kananmunat ruokavaliossa myös tammikuun ajan, mutta ne pyrin ostamaan luomuna aina kun mahdollista.

Tälläkin kertaa Lihattomaan tammikuuhun voi osallistua ja jakaa mm. reseptivinkkejä ja tsemppausta Facebookissa tässä ryhmässä. Nyt vaihtoehtona on myös kokonaan vegaaninen kampanja, Vegan Challenge 2013. Tulkaa mukaan – kumpaan tahansa!

Aamulla, siis torstaina 3.1., olen Radio Rock -kanavan vieraana klo 9 puhumassa eläinten hyvinvoinnista – ja ehkä vähän myös lihattomasta tammikuusta. Kannattaa kuunnella!

Ja lopuksi ystävältä opittu resepti punajuurisosekeittoon:

  • 1 Punasipuli
  • n. 5-6 kpl punajuuria
  • nokare luomuvoita
  • Kasvisliemikuutio
  • runsas litra vettä (lisää tarvittaessa jos kiehuu paljon)
  • 1 purkki ranskankermaa
  • sopivasti sinihomejuustoa
  • (tuoretta tinjamia silputtuna – jos sattuu olemaan)
  • pinjansiemeniä tai auringonkukasiemeniä

Kuullota sipulit voissa, pilko punajuuret ja lisää kattilaan. Lisää vesi ja kasvisliemikuutio ja keitä kunnes punajuuret ovat kypsiä. Soseuta sauvasurvimella, lisää ranskankerma, sinihomejuusto ja silputtu tinjami ja sekoita hyvin. Voit kuumentaa keittoa vielä hetken. Lautaselle keiton pinnalle voi ripotella siemeniä. Älä pukeudu valkoiseen paitaan ja suojaa keittiö paremmin kuin minä tein, keittäminen ja soseuttaminen voi räiskyä…