Viisi teesiä eläimistä

Lastentietokirjamme Nakki lautasella on tuonut viime kuukausina jälleen useita haastattelupyyntöjä eri medioista. Vaikka kyse on lastenkirjasta, usein aikuisten toimittajien kanssa tulee puhuttua laajemmin eläinten hyvinvoinnista, elintarviketeollisuudesta ja esimerkiksi eläinsuojelulain uudistamisesta. Niinpä olen tullut jälleen pohtineeksi sitä, mitä oikeastaan haluan näistä asioista sanoa ja mikä on viestini. Päädyin tiivistämään ajatukseni viiteen teesiin.

1. Eläimet tarvitsevat hyvän eläinsuojelulain

Suomen piti saada uusi eläinsuojelulaki jo viime hallituskaudella, mutta uudistus siirtyi juuri aloittaneelle hallituskaudelle. Nyt hallituksen kokoonpano ja sen ohjelma näyttävät uudistuksen kannalta huolestuttavilta. Hallitusohjelmassa ei nimittäin mainita koko asiaa. Eläimet tarvitsevat ja ansaitsevat kunnianhimoisen ja modernin eläinsuojelulain. Vanha, vuodelta 1996 peräisin oleva laki ei takaa eläinten hyvinvointia. On monia sellaisia lainmukaisia ja normaaleina pidettyjä tuotantotapoja ja eläimille tehtäviä toimenpiteitä, joita ei voi hyväksyä ja jotka aiheuttavat eläimille kärsimystä.

Uuden lain pitäisi mahdollistaa nykyistä paremmin eläinten lajityypillinen käyttäytyminen eli esimerkiksi liikkuminen. Konkreettisesti se tarkoitaa esimerkiksi parsinavetoiden kieltämistä siirtymäajalla. Vielä toistaiseksi lehmiä saa pitää suuren osan vuodesta kaulastaan parteen kiinni kytkettyinä mikä estää liikkumisen, kehonhoidon, laumakäyttäytymisen ja heikentää lihaskuntoa. Myös emakoiden pitäminen porsitushäkeissä on vakava hyvinvointiongelma, joten niistä luopumisesta on voitava keskustella vakavasti. Eläimille tehtävät kivuliaat toimenpiteet kuten vasikoiden sarvien alkujen polttaminen ja porsaiden kastrointi ilman asianmukaista kivunlievitystä pitäisi kieltää. Otimme kantaa lakiuudistukseen ja jaoimme Syötäväksi kasvatetut kaikille kansanedustajille kustantamoni Atenan, Animalian ja Suomen eläinsuojeluyhdistysten liiton kanssa.

Yksi eläinsuojelulain tärkeimmistä yksittäisistä kohdista on kysymys parsinavetoiden kieltämisestä siirtymäajalla. Nykyisin lehmät saa sitoa kiinni parteen koko talvikaudeksi. Syötäväksi kasvatetut -kirjan kuvitusta, kuva Sirpa Räihä.

Yksi eläinsuojelulain tärkeimmistä yksittäisistä kohdista on kysymys parsinavetoiden kieltämisestä siirtymäajalla. Nykyisin lehmät saa sitoa kiinni parteen koko talvikaudeksi. Syötäväksi kasvatetut -kirjan kuvitusta, kuva Sirpa Räihä.

 2. Hyvinvointimerkki vaihtoehdoksi

Marketin lihatiskillä kuluttajalla ei ole todellisia vaihtoehtoja. Marinadien maut ovat epärelevantti erottautumiskeino, eikä lihatiskillä ole yleensä tarjolla mitään minkä hyväksyisin. Toistaiseksi luomu on ainoa valvottu järjestelmä joka tuo tiettyjä parannuksia myös eläinten oloihin (mm. ei emakkohäkkejä, vasikoiden nupoutuksessa aina kivunlievitys). Se ei kuitenkaan ole täydellinen eikä erityisesti eläinten hyvinvointia ajatellen rakennettu järjestelmä. Kauppoihin pitäisi saada hyvinvointimerkittyä lihaa ja free-range-tuotettuja tuotteita kuten muualla Euroopassa. Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto SEY valmistelee ehdotusta hankkeessaan, mutta asia on aivan alkutekijöissä ja on epävarmaa, miten merkin käytännön toteutus ja rahoitus onnistuisi. Missä viipyy vapaan possun liha? Nyt vain kananmunia ostaessaan kuluttaja voi äänestää kukkarollaan suoraan tuotantotavasta. Valvotun hyvinvointimerkin pitäisi mahdollistaa ulkoilu ja lajityypillinen käyttäytyminen. Samalla se tarjoaisi tuottajalle erottautumiskeinon ja lisäarvoa hyvinvointiin investoimisesta.

 3. Ruokayhtiöiden viherpesu hämää kuluttajaa

Mikään erilaisten tuotantotapojen edistäminen ei Suomessa etene, koska elintarviketeollisuus viherpesee – tai oikeastaan sinivalkopesee kaikkea kotimaista eläintuotantoa näyttämään jo riittävän hyvältä sellaisenaan. Edes luomun markkinointi hyvinvointiargumenteilla on yhtiöille vaikeaa, koska samalla ne dissaisivat tavallisia tuottajiaan ja myöntäisivät, että normaalituotannossa on heikompi hyvinvointitaso. Suomessahan ”kaikki on muutenkin melkein kuin luomua” ja ainakin paremmin kuin tuontilihassa! Yksi huolestuttava esimerkki tästä on sika-alan Laatuvastuu-merkki, joka tarkoittaa käytännössä vain suomalaisen tuotannon perustasoa, mutta jota markkinoidaan eettisyyden takaajana. Järjestelmässä on mukana noin 95 prosenttia suomalaisista sikatiloista, mikä kertoo jo kaiken oleellisen. Pahinta sumutusta on Atrian Perhetilan broilerin tyyppinen markkinointi, jossa tuottajan kasvoja käytetään takaamassa tuotannon eettisyyttä. Kyse on vain brändäämisestä, ei todellisista eroista tuotannossa. Alaa vaivaa kunnianhimottomuus ja protektionismi. Onneksi muutamilla pienillä toimijoilla riittää rohkeutta toimia edelläkävijöinä.

4. Vähemmän mutta parempaa

Syömme liikaa lihaa ja muita eläinperäisiä tuotteita. Se tarkoittaa, että eläimiä tuotetaan yhä enemmän. Esimerkiksi broilereita teurastetaan vuodessa noin 55 miljoonaa, 10 jokaista suomalaista kohti. Lihansyönnin kasvulla on suorat seuraukset eläinyksilöille ja niiden hyvinvoinnille. Suomalaisessa ruokakeskustelussa hinta on aivan ylikorostunut kysymys. Miksi haluamme aina vain halvempaa, vaikka samalla se tarkoittaa heikompia oloja eläimille? Meidän pitäisikin syödä vähemmän lihaa, eikä lihansyönnin lopettaminenkaan olisi pahitteeksi. Jos lihaa aikoo syödä, kannattaisi panostaa laatuun ja siihen, että voi olla varma siitä miten kyseinen eläin on elämänsä elänyt. Kun liha on näin halpaa, eläimille ei ole mahdollista tarjota olosuhteita jotka mahdollistaisivat niille edes jotenkin arvokkaan elämän. On täysin väärä kehityssuunta, että lihasta on tullut jokaisen arkiruoan raaka-aine.

5. Vastuullinen kuluttajuus rakentuu lapsuudessa

Monissa kaupunkilaisissa perheissä vanhemmat ovat itsekin hyvin etääntyneitä eläintuotannosta. Jos asia on kaukana perheen arjesta, lapselle saattaa valjeta hyvin myöhään mitä ne jauheliha tai broileri oikeasti ovat. Osa vanhemmista välttelee aiheesta puhumista, kaunistelee asioita tai jopa valehtelee lapsilleen, koska arvioi todellisuuden olevan liian ikävä kuultavaksi. Mutta suojellaanko lapsia jo liikaa ja pidetään pumpulissa? Se on ongelma siksi, että vastuulliseen kuluttajuuteen kasvaminen edellyttäisi keskustelua, jossa lapsi alkaa vähitellen saada eväitä omaan ajatteluunsa ja eettisten valintojen tekemiseen. Edes kouluissa lapsille ei kerrota totuutta, sillä koulukirjoissa annetaan maataloudesta täysin vääristynyt, siloiteltu ja satukirjamainen kuva. Sekä EU, Eläinten hyvinvointikeskuksen raportti että MMM:n asettama maa- ja metsätalousministeriön asettama tuotantoeläinten hyvinvoinnin neuvottelukunta ovat ottaneet kantaa aiheen opetuksen tärkeyteen kouluissa. Mutta onko mitään tapahtunut? Siksi tartuimme aiheeseen Christel Rönnsin kanssa ja teimme Nakki lautasella kirjan. Toivottavasti se on avuksi, kun perheissä pohditaan mistä lautasella oleva nakki oikein on ja oliko sillä hyvä elämä.

Christel Rönnsin kuvitusta kirjasta Nakki lautasella.

Christel Rönnsin kuvitusta kirjasta Nakki lautasella.

Eläintietoa päättäjille: Syötäväksi kasvatetut kansanedustajille

Eläinsuojelulaki kaipaa uudistusta, joka turvaa tuotantoeläinten hyvinvoinnin. Atena, Animalia ja Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto jakavat Elina Lappalaisen Tieto-Finlandia -palkitun teoksen kaikille kansanedustajille antamaan tietoa siitä, miten tuotantoeläimet elävät tämän hetken Suomessa.

Nykyisessä tavassamme tuottaa eläimiä on vakavia ongelmia eläinten hyvinvoinnille. Uuden tutkimustiedon ansiosta käsityksemme eläinten käyttäytymisestä ja tarpeista on muuttunut siitä, kun edellinen eläinsuojelulaki astui voimaan 20 vuotta sitten. Suomi on jäänyt jälkeen eurooppalaisesta eläinsuojelukehityksestä monilla alueilla.

Syksyllä 2012 ilmestynyt Syötäväksi kasvatetut (Atena) herätti yhteiskunnallista keskustelua ja oli monille silmiä avaava lukukokemus siitä miten syömämme eläimet ovat eläneet. Tieto-Finlandian ja Kanava-palkinnon voittanut teos sai kiitosta objektiivisesta ja analyyttisestä käsittelytavastaan. Atena, Animalia ja Suomen eläinsuojeluyhdistysten liitto jakavat Syötäväksi kasvatetut -kirjan nyt kaikille kansanedustajille. Kuluttajan keinot ovat rajalliset, mutta kaikkien eläinten elämään vaikuttavien miniminormien asettaminen on kansanedustajien käsissä.

Eläinsuojelulain uudistaminen jäi kesken edellisellä hallituskaudella. On tärkeää saattaa työ loppuun ja saada aikaan kunnianhimoinen ja moderni eläinsuojelulaki. Uuden hallituksen ohjelmassa eläinsuojelulain uudistamista ei kuitenkaan mainita. Odotamme hallitukselta ja uudelta eduskunnalta poliittista tahtoa eläinten hyvinvoinnin edistämiseen. Uudistustyöhön on varattava myös riittävät resurssit.

Keskeisin konkreettinen uudistustarve eläinsuojelulaissa on eläinten lajityypillisen käyttäytymisen nykyistä parempi mahdollistaminen. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi kääntymisen estävistä häkeistä ja eläinten kiinni kytkemisestä luopumista ja liikkumisen mahdollistamista. Lehmien kohdalla olisi tärkeää sitoutua luopumaan parsinavetoista siirtymäajalla. Vielä vuonna 2014 navettarakennuksista 71 prosenttia oli parsinavetoita, joissa lehmät kytketään kaulastaan kiinni koko talveksi. Sikaloiden kohdalla tärkeä uudistustarve on emakkohäkeistä luopuminen. Myös kipua aiheuttavat toimenpiteet, kuten vasikoiden sarven alkujen polttaminen ja porsaiden kastraatio, on kiellettävä ilman asianmukaista kivunlievitystä.

Syötäväksi kasvatetut -teos on kiihkoton ja realistinen kuvaus siitä, miten tuotantoeläimet elävät tämän päivän Suomessa. Siksi toivomme kansanedustajien lukevan sen informoidun päätöksenteon taustaksi.

Elina Lappalainen, Toimittaja ja tietokirjailija 

Salla Tuomivaara, Animalia, toiminnanjohtaja

Kati Pulli, SEY, toiminnanjohtaja

Pala amerikkalaista maaseutua: Saparottomia possuja ja Raamattu argumenttina

Minnesotan maatalousvyöhykkeellä tapasin miehen, joka vetosi Raamattuun perustellessaan miksi eläimillä ei hänen mielestään ole oikeuksia. ”Koska Jumala loi ihmisen hallitsemaan eläimiä”, hän totesi. Näkemykseni eläimen lajityypillisen käyttäytymisen toteuttamisesta ei saanut lainkaan vastakaikua. Se oli hänelle ”eläinoikeuskysymys” – ja sellaisena ihan mahdoton ajatus.

Osana World Press Instituten toimittajakoulutusta ryhmämme oli parin päivän vierailulla Minnesotan eteläosassa, missä gmo-maissipellot vuorottelevat gmo-soijapeltojen kanssa. Pääsimme käymään pikaisesti myös sikatilalla. Perhetilaa esitteli meille tilan isäntä Sander Ludeman.

Yhdysvaltalaisittain kyse ei ole valtavasta sikalasta. 1990-luvulla rakennetuissa vanhemmissa avoseinäisissä halleissa elää noin 3200 sikaa. Muutama kuukausi sitten viereen valmistuneessa modernimmassa hallissa kasvaa 5000 sikaa. Peltoa sen sijaan kolmen veljeksen yhdessä omistamalla tilalla oli runsaat 3000 eekkeriä eli noin 1200 hehtaaria. Maissista suuren osan tila käyttää omien sikojen rehuksi, osa myydään Pioneer-yhtiön siemenviljaksi. Soijan tila myy kokonaan ja siitä osa menee vientiin.

Minnesotassakin on kylmä ja luminen talvi, joten avoseinäiset sikalat yllättivät. Hallit olivat kyljistään avoimia, mutta talveksi häkki-ikkunoiden eteen vedetään rullaverhot. Rakennuskustannukset jäävät selvästi suomalaista sikalaa halvemmiksi näin kevyissä halleissa. Oli paahtavan kuuma ja kostea päivä, 32 astetta lämmintä. Tuulettimet puhalsivat sikalaan ilmaa. Kiitos avoimien seinien, hajua oli vähemmän kuin yhdessäkään suomalaisessa sikalassa jossa olen käynyt.

Ainakin päällisin puolin eläimet näyttivät terveiltä. Niillä ei ollut silmin havaittavia sairauksia tai vammoja. Ne olivat aktiivisia, mutta ehkä hieman rauhattomia ja äänekkäitä. Sikala näytti siistiltä, eläimet olivat suhteellisen puhtaita ja hyvin ruokitun näköisiä. Kokonaan toinen kysymys on kuitenkin: voivatko siat hyvin, onko niillä elämisen arvoinen elämä ja voivatko ne toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään. Se ei tuntunut olevan tuottajien mielestä pohtimisen arvoinen kysymys.

Suuri heti havaittava ero Suomen tuotantoon verrattuna olivat tyngäksi leikatut saparot. Koska possujen saparon pää on melko tunnoton, ne antavat stressaantuneiden lajitoveriensa purra sitä liian helposti. Jos saparo leikataan ja herkempituntoinen osa häntää pistää esiin, häntiä ei purra niin usein. Hännänpurenta voi aiheuttaa tulehduksia ja on ongelma monilla tiloilla myös Suomessa. Mutta EU-alueella saparoiden typistäminen on kielletty (vaikka moni jäsenmaista kieltoa kiertääkin). Saparo on myös ongelmien mittari: hännänpurenta kertoo ongelmista ja jos indikaattori poistetaan, eläinten stressistä ei tarvitse niin välittää. Yhdysvalloissa saparot leikataan.

Sikalan yrittäjän mukaan tällä tilalla ei käytetä antibiootteja ennaltaehkäisevästi, eli antibiootteja ei syötetä sioille rehussa. Osa USA:n sikaloista kuitenkin tekee niin.  Kauhean paljon tämän syvemmälle emme ehtineet sikojen hyvinvointiasioissa, joten moni kysymys jäi avoimeksi.

Raamattuun vedonnut karjankasvattaja ei ollut Ludeman, vaan samalla kylällä lihanautoja kasvattava isäntä joka oli mukana illalla järjestetyillä pihakutsuilla. Hän kasvattaa simmental-rotuisia nautoja pääasiassa jalostustarkoitukseen mutta myös lihaksi.”En muista että minua olisi grillattu näin ainakaan kymmeneen vuoteen”, isäntä totesi kun pääsin kysymystulvani loppuun noin tunnin tenttaamisen jälkeen. Ainakin kuulin yhden näkemyksen amerikkalaisesta karjankasvatuksesta. Tässä kooste:

– Koska tämä tila kasvattaa karjaa ensisijaisesti jalostustarkoitukseen, se ei käytä kasvun nopeuttamiseen estrogeeni-hormonia. Isännän mukaan hormonia käyttää kuitenkin noin 90 prosenttia USA:n lihanautatiloista. Tuottaja kertoi, että hän ei pidä hormonin käyttöä ongelmallisena tai ihmisille haitallisena, ”esiintyyhän estrogeenia kehossa luontaisestikin eikä hormonijäämiä ole todettu lihassa”.

– Tuottaja kertoi hoitavansa sarvien aiheuttaman turvallisuusriskin mieluiten valitsemalla jalostukseen luontaisesti sarvettomia eli nupoja sonneja. Näin vasikoiden sarvenalkuja ei tarvitse poistaa. Jos sarvellisia vasikoita kuitenkin syntyy, hän käyttää pistettävää puudutetta sarvenalkujen kolvilla polttamisessa.

– Muun muassa Food Inc -elokuvan vahvasti esiin nostama kritiikki on, että Yhdysvaltojen pitkälti maissiin perustuva maatalous johtaa naudoille ongelmalliseen ruokavalioon: märehtijän pitäisi syödä ruohoa mutta lihakarjalle syötetään paljon valkuaispitoista maissia joka sotkee pötsin toimintaa. Tämä tuottaja oli kuitenkin sitä mieltä, että naudat saavat riittävästi kuitua ja märehdittävää, sillä ruokavalioon kuuluu maissin lisäksi tietty annos säilörehua. Pieni osa kaupoissa myytävästä naudanlihasta on kuitenkin merkitty kriteerillä ”grass fed” eli vain nurmirehulla ruokittu. Sellainen karjankasvatus on tämän tuottajan mukaan paljon hitaampaa ja kannattamattomampaa.

– Yleisesti tuottajan mielestä yhdysvaltalaisessa lihakarjan kasvatuksessa ei juuri ole eläinten hyvinvointiin liittyviä isoja ongelmia jotka olisivat julkisen keskustelun aihe. Suurimmat kysymykset littyvät hänen mukaansa broilereiden ja sikojen kasvatukseen.

Keskustelu parin tuottajan kanssa ja yksi sikalavierailu eivät vielä anna kovin kattavaa kuvaa maan eläintuotannon tilasta. Opin kuitenkin paljon. Minnesotan vierailumme alkaa olla loppusuoralla, mutta ennen lähtöä New Yorkiin urbaanimpien aiheiden pariin käymme vielä maatalousjätti General Millsin pääkonttorilla.

Onko luomulehmä onnellisempi? – ja 5 syytä miksi luomu ei ole tarpeeksi

Viime viikkoina olen saanut vastata usein kysymykseen, miten kirjaprosessi muutti omaa lihansyöntiäni. No, olen vähentänyt lihansyöntiä merkittävästi ja valikoin aiempaa tarkemmin mitä syön. Ostoskoriin päätyy enää lähinnä luomua. Miksi? Koska toistaiseksi luomu on ainoa valvottu järjestelmä joka takaa suomalaisille tuotantoeläimille eläinsuojelulain minimiä paremmat olot. Näen luomun ostamisen kuitenkin  kompromissina, sillä siinäkin on ongelmansa.

Luomu tarkoittaa luonnonmukaisesti tuotettuja elintarvikkeita, joita koskevat koko EU-alueella luomuasetuksen säännöt. Paremman kuvan konkreettisista vaikutuksista tiloilla saa lukemalla Eviran luonnonmukaisen eläintuotannon ohjeet. Monien mielikuvissa luomu tarkoittaa ensisijaisesti puhtautta ja torjunta-aineettomuutta, mutta myös eläinten hyvinvointia. Miten eläinten elämä luomutilalla siis poikkeaa tavanomaisesta tuotannosta? Onko luomulehmä onnellisempi? En ota tässä kantaa luomun ympäristö- tai terveysväitteisiin, vaan käsittelen luomua vain eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta.

Kesällä 2010 osallistuin Valion toimittajaretkelle Turun lähellä sijaitsevalle luomumaitotilalle. Tällä tilalla on 2 lypsyrobottia ja 120 lehmää – luomutilat eivät aina ole pieniä! Toimittajille oli katettu idyllinen lounaspöytä vasikoiden laitumelle.

Lehmä: Luomumaitotilalla tilavaatimukset lehmää kohti ovat noin kolmasosan suuremmat kuin tavanomaisessa tuotannossa. Luomunavetat ovat lähes aina pihattoja, parteen kiinni kytkettynä luomulehmiä saa pitää vain pienissä navetoissa ely-keskuksen poikkeusluvalla vuoden 2013 loppuun asti. Poikivaa luomulehmää ei saa pitää kiinni kytkettynä vaan sillä on oltava poikimakarsina. Yli viikon vanhaa vasikkaa ei saa pitää yksittäiskarsinassa (tärkeää, sillä vasikka tarvitsee ikätoverien leikkiseuraa). Luomuvasikoiden sarvien alkujen poltossa eli nupouttamisessa on käytettävä puudutusta eli toimenpiteen hoitaa eläinlääkäri. Myös pihattonavetoissa elävien luomulehmien pitää päästä kesällä laitumelle, kun tavallisesti laudunnuspakko koskee vain parsinavetoiden lehmiä.

Sika: Luomusääntöjen mukaan myös sikojen pitää päästä ulkoilemaan jaloittelutarhaan tai laitumelle toukokuusta syyskuuhun. Ulkona sialla on mahdollisuus tonkia ja tutkia maata. Emakoiden pitäminen porsitushäkeissä on kiellettyä, ja porsaat vieroitetaan kaksi viikkoa tavallista myöhemmin. Luomusioilla on tuplasti enemmän karsinatilaa ja lattiasta vähintään puolet on oltava kiinteää makuualaa. Tuotantotapa eroaa radikaalisti normaalituotannosta ja vaatii täysin toisenlaisten sikaloiden rakentamista. Lisää luomusikojen elämästä mm. Pajuniemen sivuilla ja tässä Aamulehden jutussa.

Kana: Luomukanalat ovat lattiakanaloita, joissa kanoja saa olla enintään kuusi neliömetrillä (tavallisessa lattiakanalassa 9). Yhdessä hallissa parven koko saa olla enintään 3000 lintua. Kanoilla pitää olla orret ja munintapesät ja niillä pitää olla mahdollisuus ulkoiluun tarhassa touko-lokakuun välillä sään salliessa. Kanalassa pitää olla ikkunat joista tulee luonnonvaloa sisään. Talvella kun kanat eivät ulkoile, ero tavalliseen lattiakanalaan pienenee. Häkissä luomukanoja ei saa pitää.

Broileri: Suomessa ei juuri ole luomubroilerin tuotantoa. Syksyllä 2011 vierailin tanskalaisella luomubroileritilalla, jolla linnut juoksivat pellolla.

Luomukanat elävät lattiakanalassa, jonne pitää päästä ikkunoista luonnonvaloa. Kevättalvella linnut eivät vielä pääse ulkoilemaan, joten suurin ero tavalliseen lattiakanalaan on suurempi tila lintua kohti ja luomurehu. Tässä luomukanalassa kävin viime keväänä.

Keskeisimmät hyvinvointiin liittyvät erot ovat siis suurempi eläinten käytössä oleva tila ja ulkoilumahdollisuus. Luomueläinten kiinni kytkeminen ja häkissä pitäminen ovet kiellettyjä. Luomutiloille tehdään alkutarkastus kun ne siirtyvät luomuvalvonnan piiriin ja tiloilla tehdään luomutarkastus joka vuosi. Luomutiloja valvotaan siis keskimääräistä tarkemmin, sillä tavallisilla tiloilla suuri osa valvonnasta perustuu satunnaisotantaan. Jos tila rikkoo luomusääntöjä, määrätään sille markkinointikielto – eli se ei saa myydä tuotteitaan luomuna. Mutta luomutuotantoon liittyy myös ongelmia ja eräitä kiistanalaisia kysymyksiä.

1. Riittävyys Eräs ongelma luomussa on se, että sitä ei ole läheskään tarpeeksi. Luomueläintiloja on niin vähän, että siitä ei ole vielä laajassa mittakaavassa eläinten hyvinvoinnin parantajaksi. Luomueläintiloja oli vuonna 2011 vain 644, kertoo Eviran valvontaraportti. Maitotiloja oli eniten, 147 ja niillä yhteensä lähes 5 800 lehmää. Ja toisin kuin usein kuvitellaan, luomutilat eivät ole aina pieniä, vaan luomutilalla oli keskimäärin 39 lehmää, siis yli kymmenen enemmän kuin tavallisilla tiloilla. Luomujärjestelmän piirissä olevia lihanautatiloja oli viime vuonna yhteensä 231. Luomunaudanlihaa onkin kohtuullisesti saatavilla – ja osa lihastakin tulee lypsylehmistä.

Kananmunia tuottavia luomutiloja oli viime vuonna 33 ja luomukanoja oli yhteensä 112 660. Silti kananmunissakin luomun osuus on vasta muutamien prosenttien luokkaa. Viime vuonna luomuvalvonnan piirissä oli vasta 10 luomusikalaa ja yksi luomubroileria tuottava tila. Luomupossua ja siipikarjaa on vaikea löytää kaupasta yksinkertaisesti siksi, että niitä ei ole.

2. Rehu Myös luomurehun saatavuudessa on ongelmia ja se on kallista. Luomurehun kalleus ja hankintaongelmat tiettävästi ovatkin yksi jarru esimerkiksi joidenkin sikaloiden luomuun siirtymiselle. Eläinten hyvinvoinnin kannalta ongelma on, että luomurehussa on joitakin terveydelle tärkeitä kivennäisaineita tavallista vähemmän – koska niitä on Suomen maaperässä luonnostaan niukasti. Tällainen kivennäisaine on esimerkiksi seleeni, jota annetaankin luomueläimille ravintolisänä. Sen sijaan runsaasta apilasta johtuen kalsiumia voi joskus olla luomurehussa liiaksi asti. Nopeasti kasvavat ja runsaasti tuottavat tuotantoeläimet tarvitsevat rehussaan oikean määrän ravinteita. Joskus luomurehun käyttö aiheuttaa tavallista enemmän haasteita.

Luonnonmukaisesti tuotetun rehun – siis ilman keinotekoisia lannoitteita ja torjunta-aineita – tuotetun rehun käyttö on keskeinen luomukriteeri. Luomurehun arvo on kuitenkin sen ympäristövaikutuksissa, eikä ensisijaisesti eläinten hyvinvoinnissa. Joten jos haluaa maksaa ruoassaan eläinten oloista, on ehkä jossain määrin makuasia onko nimenomaan luomurehu kovin keskeinen kriteeri. Olisi valmis tinkimään luomurehusta, jos vaihtoehtona olisi valvottu hyvinvointimerkki, sillä silloin luomurehun kalleus ja saatavuus eivät olisi tulppana tuotantotavan muutoksille. Possuja voi kasvattaa vapaana myös ilman että ne syövät luomurehua.

3. Jalostus Luomutuotannon ongelma on erityisesti se, että nykyiset kotieläimet on jalostettu tehokkaaseen tuotantoon ja toisenlaisiin oloihin kuin luomueläimet. Esimerkiksi Ruotsissa on havaittu, että luomusioilla on tavallista enemmän jalkaongelmia, kun niiden nivelet joutuvat koetukselle runsaamman ulkoliikunnan vuoksi.

Luomukanat, siat ja lehmät ovat useimmiten samaa rotua kuin tavallisetkin eläimet ja esimerkiksi luomukanat tulevat jopa samalta hautomolta. Monissa muissa maissa esimerkiksi luomubroileritiloilla käytetään erityisesti luomuun jalostettuja hitaammin kasvavia broilerihybrideitä. Etenkin pienillä Suomen markkinoilla tulisi kalliiksi rakentaa erikseen  tuotantoketjua vain pieniä luomueläinmääriä varten.

4. Homeopatia ja lääkintä Eräs luomutuotannon kiistellyimmistä asioista on eläinten lääkintä. Myös luomusääntöjen mukaan sairastuneet eläimet on hoidettava viipymättä ja asianmukaisesti. Lääkintää liittyy kuitenkin paljon rajoituksia. Esimerkiksi tavallisen lehmän antibioottikuurin jälkeen on varoaika, jolloin sen maitoa ei saa lypsää meijeriin menevän maidon sekaan, ja luomutiloilla tämä varoaika on kaksinkertainen. Lihasikoja tai siipikarjaa, jotka elävät alle vuoden, voidaan lääkitä vain kerran niiden elämän aikana, muuten ne menettävät luomustatuksensa. Yli vuoden eläviä lehmiä ja emakoita saa lääkitä korkeintaan kolmesti vuodessa.

Luomusäännöissä EU asettaa homeopatian eläinten ensisijaiseksi hoitomuodoksi, ja antibiootteja saa käyttää vain ”jos fytoterapeuttisten, homeopaattisten ja muiden tuotteiden käyttö ei tule kyseeseen”. Homeopatian vahvan aseman taustalla luomusäännöissä on keski-eurooppalainen, erityisesti saksalainen perinne. Jos pitää homeopatiaa huuhaana, koko luomu asettuu kyseenalaiseen valoon. Mutta koska homeopatia ei kuulu luomuvalvonnan piiriin, esimerkiksi Eviralla ei ole tietoa homeopatian käytön yleisyydestä Suomessa. Myöskään Valiolla ei ole tietoa siitä kuinka suuri osa sen tuottajista mahdollisesti käyttää homeopatiaa eikä Valiolla ole virallista kantaa sen käyttöön. Suomessa ei Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimean mukaan ole rekisteröity homeopatiavalmisteita eläinkäyttöön, mutta miedoimmat valmisteet ovat sääntelyn ulkopuolella. Homeopatia ei ole tieteellisesti todistettu hoitomuoto.

Tähän mennessä ainoa löytämäni suomalainen selvitys homeopatian käytöistä maitotiloilla on tämä Hämeen ammattikorkeakoulussa 2007 valmistunut opinnäytetyö, joka suhtautuu homeopatiaan erittäin myönteisesti ja kritiikittömästi. Kuvaava yksityiskohta opinnäytetyöstä lienee esimerkiksi ohje siitä, miten homepatiavalmisteita ei saisi säilyttää jääkaapissa, koska ”siitä aiheutuva elektromagneettinen kenttä voi vahingoittaa lääkeainetta”. Hm…

5. Vertailevan tutkimuksen puute Näyttää siltä, että luomua edistetään Suomessa ilman kunnollista vertailevaa akateemista tutkimustietoa luomutuotannon vaikutuksesta eläinten hyvinvointiin. Myöskään Evira ei raportoi erikseen eläinsuojelutarkastuksissa tilanteesta luomutiloilla eikä esimerkiksi homeopatian käytöstä ole tietoa. Luomusäännöt takaavat eläimille tietyissä tärkeissä asioissa paremmat olosuhteet, mutta voivatko eläimet paremmin luomutiloilla – sitä ei voida todistaa.

Vaikka listaan tässä asioita joiden vuoksi suhtaudun luomuun epäillen, ruokakaupassa valitsen luomua. Se on ehkä kompromissi, mutta toistaiseksi ainoa tapa varmistaa, että eläimet eivät ole olleet kytkettyinä tai häkissä ja että vasikat ovat saaneet puudutuksen sarven alkuja poltettaessa. Monet luomun vaatimuksista ovat sellaisia, että ne pitäisi mielestäni ulottaa kaikkia tuotantoeläimiä koskeviin asetuksiin.

Toisaalta etenkin maitotiloilla erot tilojen välillä voivat olla suurempia kuin erot luomun ja tavallisen tilan välillä. Parhaat tavallisista maitotiloista voivat yltää olosuhteissaan vähintään luomun tasolle ja taata eläimille varsin hyvät olot. Mutta maito päätyy samanlaiseen maitopurkkiin hyviltä ja huonoilta tiloilta, eikä kuluttajalla ole mitään taetta siitä, että maito tulisi juuri parhailta tiloilta. Sikaloissa luomun ero tavanomaiseen on radikaalimpi. Joten niin kauan kuin markkinoilla ei ole muita hyvinvointimerkkejä, luomu on ainoa vaihtoehto jolla kuluttaja voi äänestää kukkarollaan eläinten hyvinvoinnin puolesta.

Miksi sianlihan laatumerkki ei riitä – ja missä viipyy vapaan possun liha?

Suomalainen lihateollisuus kehittää parhaillaan sianlihalle kansallista laatujärjestelmää. Hanke on hyvä, mutta hyvinvointimerkkiin sitä ei pidä sekoittaa. Kehitteillä olevassa merkinnässä on kyse vain tietyn perustason takaamisesta kuluttajille ja kaupalle. Ja tässä pitää olla tarkkana: kun merkki aikoinaan tulee lihapakkauksiin, mainonnassa kuluttajia ei saa johtaa harhaan.

Jotta ero tulee selväksi, aloitetaan esimerkkivideolla. Näin eräs tanskalaisen Friland-brändin sikala esittelee videolla vapaana laiduntavia sikojaan. Kun minä puhun hyvinvointimerkistä, tarkoitan jotain tämän kaltaista kasvatustapaa (huom! Tämä kasvatustapa ei ole Tanskassa suinkaan vallitseva käytäntö, mutta ainakin kuluttajille on tarjolla vaihtoehtoja).

Suomessa kehitteillä oleva sianlihan laatujärjestelmä perustuu Eläintautien torjuntayhdistyksen (ETT) ylläpitämään sikojen terveydenhuoltojärjestelmä Sikavaan. Siihen kuuluvat lähes kaikki Suomen sikalat. Kaikki sikalat olisivat myös uuden laatujärjestelmän piirissä. Se ei siis jaa sikaloita eläinten hyvinvoinnin perusteella eri tasoille, vaan mukana ovat kaikki. Laatumerkki ylittää monessa kohtaa lainsäädännön minimitason. Ja parin vuoden aikana Sikava-järjestelmää on kehitetty huomioimaan entistä enemmän erilaisia eläinten hyvinvoinnista kertovia kriteereitä. Järjestelmään kuuluvat esimerkiksi säännölliset eläinlääkärikäynnit joilla kirjataan huomioita uudistetuille seurantalomakkeille. Se on hyvä: järjestelmän kehittäminen voi parhaimmillaan nostaa perustasoa, karsia heikoimmat ja levittää hyviä käytäntöjä. Kaikki suurimmat lihatalot: Atria, HK Ruokatalo, Snellman ja Saarioinen ovat sitoutuneet tulemaan mukaan.

Parhaillaan käynnissä on laatukäsikirjan kirjoitustyö, kesään mennessä tarkoitus on saada sertifiointi auditoitua. Se onkin järjestelmän parhaita puolia: kyse ei ole omavalvonnasta vaan ulkopuolisen tahon valvomasta sertifioinnista. Kuka myöntää sertifioinnin ja kuka auditoi on ilmeisesti vielä auki. Edessä on vielä kansallisen laatujärjestelmän statuksen hakeminen, markkinoille tuominen ja kaupallistaminen. Lopulta tähtäimessä on se, että sianlihapakkauksissa olisi laatumerkintä joka takaa kuluttajille tietyn perustason toteutumisen. Ongelma on, että järjestelmän sisälläkin tilojen välille jää eroja. On turha kieltää, että sikaloissa on hyviä ja huonompia. Parhaat tuottajat eivät edelleenkään erotu joukosta eikä kuluttaja voi valita sellaiselta tulevia tuotteita.

Sika-alan oma idea on, että Suomessa monet asiat ovat jo paremmin kuin ulkomailla – miksi ei siis sertifioitaisi sitä. Merkintä ei ole suunnattu vain kuluttajille, kyse on myös erottautumiskeinosta tuontilihaa vastaan. Hintaneuvotteluissa kaupan kanssa sertifiointi voi olla valtti. Etenkin julkisissa hankinnoissa voisi olla etu, jos kilpailutuksissa vaaditaan sertifiointia – ja kotimainen teollisuus pystyy sen tarjoamaan.

Perustason valvonta ja koko sikateollisuuden riman nosto on hyvä asia. Mutta se ei riitä – ei ainakaan minulle kuluttajana. Järjestelmään kaavailtuja velvoitteita ovat esimerkiksi se, että lihan alkuperämaa on merkitty, terveydenhuoltoeläinlääkäri käy tilalla neljä kertaa vuodessa, siat ovat jäljitettävissä tiloille, sioilla on noin 30% enemmän tilaa kuin EU:n minimivaatimukset määräävät ja kastraatiossa käytetään kipulääkitystä. Mutta emakot ovat silti porsimisen ja imetyskauden ajan liikkumisen estävissä häkeissä, mikä on vakava hyvinvointiongelma. Sitä ala ei edes yritä ratkaista, eikä siitä juuri puhuta. Kriteereissä puhutaan lajityypillisen käyttäytymisen toteuttamisesta, mutta sen katsotaan riittävän, että sioille annetaan karsinoihin olkea tai sahanpuruja virikemateriaaleiksi. Uteliailla ja älykkäillä sioilla on voimakas tonkimisen ja tutkimisen tarve. Se tyydyttyisi parhaiten ulkona laitumella, toiseksi paras vaihtoehto olisi tehdä karsinoista kokonaan esimerkiksi turvepohjaisia eli kuivitettuja. Pengottavava pitäisi olla pikemminkin paalillinen heinää, ei kourallinen.

Tuen kyllä laatujärjestelmää, se on tärkeä askel. Mutta se ei saa olla päätepiste, sillä kuluttajalle pitäisi tarjota muitakin vaihtoehtoja. Esimerkiksi Britanniassa emakoiden laiduntaminen ulkona tiineysaikana on hyvin tavallista. Tanskassa muun muassa Friland-brändi myy vapaana laiduntaneiden sikojen lihaa. Miksi Suomessa ei ole kaupoissa vapaan possun lihaa? Suomessa on joitakin harvoja tiloja joilla siat saavat ulkoilla, kuten tämä Perkkiön tila Varsinais-Suomessa. Lisäksi koko maassa on noin kymmenen luomusikalaa, joille ulkoilu on luomusääntöjen mukaan pakollista. Luomulihan tuottamisen kynnys on korkea etenkin luomurehun hinnan ja heikon saatavuuden vuoksi. Mutta jos kuluttajalle tärkeintä ovat eläimen olot, vapaa possu olisi hyvä vaihtoehto.

Ulkoilussakin on varmasti ongelmansa. Sisällä lämpötila, ilmastointi, puhtaus ja ruokinta ovat vakioitavissa. Ulkona taudit ja loiset leviävät helpommin. Ja voi olla, että nykyisen jalostuslinjan eläimet eivät soputuisi runsaaseen liikuntaan ja ulkoilmaan, vaan täytyisi käyttää toisenlaisia sikoja, maatiaisrotuja, kuten esimerkiksi Britanniassa tehdään. Kyse on siitä, kuinka paljon arvostetaan sikojen lajityypillisiä tarpeita ja vapautta. Mikä on riittävää hyvinvointia ja tärkeää?

Toistaiseksi kuluttaja voi äänestää kukkarollaan vain kananmunissa. Voi valita virikehäkkimunan, lattiakanalan munan tai luomumunan. Lihassa tai maitotuotteissa ei ole vastaavaa mahdollisuutta. Kaipaisinkin samanlaista kolmiportaista järjestelmää myös maitoon ja lihaan kuin kananmunissa on. Siinä kyse pitäisi olla aidosta, valvotusta hyvinvointimerkistä, joka olisi selvästi perustason yläpuolella ja mahdollistaisi eläimelle aidosti lajityypillisen käyttäytymisen ja ulkoilun. Jos kananmunissa tuotantotavan ero on onnistuttu kaupallistamaan, miksi ei lihassakin. Missä siis viipyy vapaan possun liha?

Toivotankin koko sika-alan, tutkijat, eläinlääkärit ja kuluttajat kommentoimaan ja keskustelemaan! Mitä mieltä olette?