Miksi sianlihan laatumerkki ei riitä – ja missä viipyy vapaan possun liha?

Suomalainen lihateollisuus kehittää parhaillaan sianlihalle kansallista laatujärjestelmää. Hanke on hyvä, mutta hyvinvointimerkkiin sitä ei pidä sekoittaa. Kehitteillä olevassa merkinnässä on kyse vain tietyn perustason takaamisesta kuluttajille ja kaupalle. Ja tässä pitää olla tarkkana: kun merkki aikoinaan tulee lihapakkauksiin, mainonnassa kuluttajia ei saa johtaa harhaan.

Jotta ero tulee selväksi, aloitetaan esimerkkivideolla. Näin eräs tanskalaisen Friland-brändin sikala esittelee videolla vapaana laiduntavia sikojaan. Kun minä puhun hyvinvointimerkistä, tarkoitan jotain tämän kaltaista kasvatustapaa (huom! Tämä kasvatustapa ei ole Tanskassa suinkaan vallitseva käytäntö, mutta ainakin kuluttajille on tarjolla vaihtoehtoja).

Suomessa kehitteillä oleva sianlihan laatujärjestelmä perustuu Eläintautien torjuntayhdistyksen (ETT) ylläpitämään sikojen terveydenhuoltojärjestelmä Sikavaan. Siihen kuuluvat lähes kaikki Suomen sikalat. Kaikki sikalat olisivat myös uuden laatujärjestelmän piirissä. Se ei siis jaa sikaloita eläinten hyvinvoinnin perusteella eri tasoille, vaan mukana ovat kaikki. Laatumerkki ylittää monessa kohtaa lainsäädännön minimitason. Ja parin vuoden aikana Sikava-järjestelmää on kehitetty huomioimaan entistä enemmän erilaisia eläinten hyvinvoinnista kertovia kriteereitä. Järjestelmään kuuluvat esimerkiksi säännölliset eläinlääkärikäynnit joilla kirjataan huomioita uudistetuille seurantalomakkeille. Se on hyvä: järjestelmän kehittäminen voi parhaimmillaan nostaa perustasoa, karsia heikoimmat ja levittää hyviä käytäntöjä. Kaikki suurimmat lihatalot: Atria, HK Ruokatalo, Snellman ja Saarioinen ovat sitoutuneet tulemaan mukaan.

Parhaillaan käynnissä on laatukäsikirjan kirjoitustyö, kesään mennessä tarkoitus on saada sertifiointi auditoitua. Se onkin järjestelmän parhaita puolia: kyse ei ole omavalvonnasta vaan ulkopuolisen tahon valvomasta sertifioinnista. Kuka myöntää sertifioinnin ja kuka auditoi on ilmeisesti vielä auki. Edessä on vielä kansallisen laatujärjestelmän statuksen hakeminen, markkinoille tuominen ja kaupallistaminen. Lopulta tähtäimessä on se, että sianlihapakkauksissa olisi laatumerkintä joka takaa kuluttajille tietyn perustason toteutumisen. Ongelma on, että järjestelmän sisälläkin tilojen välille jää eroja. On turha kieltää, että sikaloissa on hyviä ja huonompia. Parhaat tuottajat eivät edelleenkään erotu joukosta eikä kuluttaja voi valita sellaiselta tulevia tuotteita.

Sika-alan oma idea on, että Suomessa monet asiat ovat jo paremmin kuin ulkomailla – miksi ei siis sertifioitaisi sitä. Merkintä ei ole suunnattu vain kuluttajille, kyse on myös erottautumiskeinosta tuontilihaa vastaan. Hintaneuvotteluissa kaupan kanssa sertifiointi voi olla valtti. Etenkin julkisissa hankinnoissa voisi olla etu, jos kilpailutuksissa vaaditaan sertifiointia – ja kotimainen teollisuus pystyy sen tarjoamaan.

Perustason valvonta ja koko sikateollisuuden riman nosto on hyvä asia. Mutta se ei riitä – ei ainakaan minulle kuluttajana. Järjestelmään kaavailtuja velvoitteita ovat esimerkiksi se, että lihan alkuperämaa on merkitty, terveydenhuoltoeläinlääkäri käy tilalla neljä kertaa vuodessa, siat ovat jäljitettävissä tiloille, sioilla on noin 30% enemmän tilaa kuin EU:n minimivaatimukset määräävät ja kastraatiossa käytetään kipulääkitystä. Mutta emakot ovat silti porsimisen ja imetyskauden ajan liikkumisen estävissä häkeissä, mikä on vakava hyvinvointiongelma. Sitä ala ei edes yritä ratkaista, eikä siitä juuri puhuta. Kriteereissä puhutaan lajityypillisen käyttäytymisen toteuttamisesta, mutta sen katsotaan riittävän, että sioille annetaan karsinoihin olkea tai sahanpuruja virikemateriaaleiksi. Uteliailla ja älykkäillä sioilla on voimakas tonkimisen ja tutkimisen tarve. Se tyydyttyisi parhaiten ulkona laitumella, toiseksi paras vaihtoehto olisi tehdä karsinoista kokonaan esimerkiksi turvepohjaisia eli kuivitettuja. Pengottavava pitäisi olla pikemminkin paalillinen heinää, ei kourallinen.

Tuen kyllä laatujärjestelmää, se on tärkeä askel. Mutta se ei saa olla päätepiste, sillä kuluttajalle pitäisi tarjota muitakin vaihtoehtoja. Esimerkiksi Britanniassa emakoiden laiduntaminen ulkona tiineysaikana on hyvin tavallista. Tanskassa muun muassa Friland-brändi myy vapaana laiduntaneiden sikojen lihaa. Miksi Suomessa ei ole kaupoissa vapaan possun lihaa? Suomessa on joitakin harvoja tiloja joilla siat saavat ulkoilla, kuten tämä Perkkiön tila Varsinais-Suomessa. Lisäksi koko maassa on noin kymmenen luomusikalaa, joille ulkoilu on luomusääntöjen mukaan pakollista. Luomulihan tuottamisen kynnys on korkea etenkin luomurehun hinnan ja heikon saatavuuden vuoksi. Mutta jos kuluttajalle tärkeintä ovat eläimen olot, vapaa possu olisi hyvä vaihtoehto.

Ulkoilussakin on varmasti ongelmansa. Sisällä lämpötila, ilmastointi, puhtaus ja ruokinta ovat vakioitavissa. Ulkona taudit ja loiset leviävät helpommin. Ja voi olla, että nykyisen jalostuslinjan eläimet eivät soputuisi runsaaseen liikuntaan ja ulkoilmaan, vaan täytyisi käyttää toisenlaisia sikoja, maatiaisrotuja, kuten esimerkiksi Britanniassa tehdään. Kyse on siitä, kuinka paljon arvostetaan sikojen lajityypillisiä tarpeita ja vapautta. Mikä on riittävää hyvinvointia ja tärkeää?

Toistaiseksi kuluttaja voi äänestää kukkarollaan vain kananmunissa. Voi valita virikehäkkimunan, lattiakanalan munan tai luomumunan. Lihassa tai maitotuotteissa ei ole vastaavaa mahdollisuutta. Kaipaisinkin samanlaista kolmiportaista järjestelmää myös maitoon ja lihaan kuin kananmunissa on. Siinä kyse pitäisi olla aidosta, valvotusta hyvinvointimerkistä, joka olisi selvästi perustason yläpuolella ja mahdollistaisi eläimelle aidosti lajityypillisen käyttäytymisen ja ulkoilun. Jos kananmunissa tuotantotavan ero on onnistuttu kaupallistamaan, miksi ei lihassakin. Missä siis viipyy vapaan possun liha?

Toivotankin koko sika-alan, tutkijat, eläinlääkärit ja kuluttajat kommentoimaan ja keskustelemaan! Mitä mieltä olette?