”Uskaltaako lapselle kertoa, mistä nakit tulevat?”

Olen viime aikoina miettinyt aika paljon sitä, miten vanhemmat perustelevat lapsilleen lihansyöntiä ja mitä eläintuotannosta lapsille kerrotaan. Kun lapsi tajuaa että lautasella oleva nakki on ollut pala eläintä, mitä lapsen päässä tapahtuu ja miten me aikuiset siihen reagoimme? Tämä olisi kiinnostava tutkimusaihe! Miten teidän perheessänne asiasta on puhuttu ja millä seurauksin? Esitän blogitekstin lopuksi joitakin kysymyksiä ja arvon vastanneiden kesken kaksi kappaletta Nakki lautasella -kirjaa. Osallistu siis keskusteluun!

Minua haastateltiin tällä viikolla Yle Puheessa ja juttu sai netissä otsikon: ”Uskaltaako lapselle kertoa, mistä nakit tulevat?” Kysymys paljastaa oikeastaan meistä ja eläintuotannosta hirvittävävän oleellisen seikan. Tunnustamme itsekin, että eläintuotanto on jotain niin kamalaa ja arveluttavaa, että lapsi järkyttyisi jos tietäisi koko totuuden.

Oikeastaan kysymykseen on monta hyvin erilaista vastausta riippuen vastaajan omasta taustasta – ja siitä miten yksityiskohtaisesti ja inhorealistisesti nakkien alkuperäistä aikoo kertoa. Lapsia ei tietenkään kannata ahdistaa liian rankoilla asioilla ikätasoon nähden. Mutta vaalien jälkeen Suomessa on puhuttu paljon kuplista, eli siitä miten kansa on jakautunut elämäntapojensa ja arvojensa pohjalta erilaisiin todellisuuksiin. Myös tässä kysymyksessä on havaittavissa jyrkät ääripäät.

Monissa kaupunkilaisissa perheissä vanhemmat ovat itsekin hyvin etääntyneitä eläintuotannosta. Jos asia on kaukana perheen arjesta, lapselle saattaa valjeta hyvin myöhään mitä ne jauheliha tai broileri oikeasti ovat. Näin kävi esimerkiksi meidän retkellämme kirjan tausta-aineistoa kootessa. Kerroin takapenkillä istuville lapsille, miten munivat kanat ja lihantuotantoon jalostetut kanat ovat erilaisia ja elävät erilaisissa paikoissa. Yksi lapsista sai oivalluksen ja tokaisi: ”Ai broileri on kanaa!” Hän ei vain ollut tullut koskaan ajatelleeksi, mitä broileriksi kutsuttu ruoka on, eikä asiaa oltu selitetty.

Ristiriitaa vielä pahentaa se, miten saduissa eläimet inhimillistetään ja esitetään söpöinä eläinvauvoina. Jos lasten eläinkuva on peräisin lastenohjelmien puhuvista pörröeläimistä ja vierailusta kotieläinpihalle, kuilu todellisuuteen kasvaa valtavaksi. Jos mikään ei valmista kohtaamaan eläintuotannon arkea, se voi olla lapselle kovin iso ristiriita kerralla pureskeltavaksi.

Lastenkirjan onnellinen possu rypee tietysti pihalla mudassa. Kuva teoksesta Viirun ja Pesosen kylvöpuuhat (1990).

Lastenkirjan onnellinen possu rypee tietysti pihalla mudassa. Kuva teoksesta Viirun ja Pesosen kylvöpuuhat (1990).

 

Valokuvaaja Jo-Anne McArthurin kuva suomalaisesta sikalasta Eläintehtaat.fi-sivustolta. Kuva edustaa sivuston "siisteimmästä" päästä olevaa valikoimaa, mutta havainnollistaa tuotannon arkirealismia likaisuudessaan ja virikkeettömyydessään.

Valokuvaaja Jo-Anne McArthurin kuva suomalaisesta sikalasta Eläintehtaat.fi-sivustolta. Kuva edustaa sivuston ”siisteimmästä” päästä olevaa valikoimaa, mutta havainnollistaa tuotannon arkirealismia likaisuudessaan ja virikkeettömyydessään.

Osa vanhemmista välttelee aiheesta puhumista, kaunistelee asioita tai jopa valehtelee lapsilleen, koska arvioi todellisuuden olevan liian ikävä kuultavaksi. Tiedän myös perheitä joissa lapsi on kieltäytynyt syömästä lihaa kuultuaan mitä se on. Ei siis ihme, että moni pelkää lasten hankalia kysymyksiä. Mutta suojellaanko lapsia jo liikaa ja pidetään pumpulissa? Se on ongelma siksi, että vastuulliseen kuluttajuuteen kasvaminen edellyttäisi keskustelua, jossa lapsi alkaa vähitellen saada eväitä omaan ajatteluunsa ja eettisten valintojen tekemiseen.

Toinen ääripää ovat maaseudulla elävät perheet, erityisesti ne joissa tuotetaan eläimiä tai joissa joku perheenjäsen metsästää. Tulen itsekin sellaisesta perheestä. Asuin suuren osan lapsuudestani setäni maitotilan naapurissa. Kun oli pieni, siellä oli vielä lihakarjaa. Minulle on normaalia, että meidän keittiönpöydällä paloiteltiin naudan takaneljännestä. Näin jo pienenä, miten ukkini nylkivät metsästämiään jäniksiä (tai useimmiten kyllä isompia serkkujaan eli rusakoita).

Jos kasvaa sellaisessa ympäristössä, ruoan alkuperä on jatkuvasti esillä. Lapsi oppii pitämään omaa elinpiiriään ja vanhempiensa toimintaa normaalina ja hyväksyttävänä. En muista koskaan varsinaisesti järkyttyneeni mistään näkemästäni eikä äitinikään muistanut, että asia olisi noussut esiin. Mutta omassa elämänpiirissäni näin vain aikansa mittapuulla erittäin hyvin hoidetun maitotilan. En tiedä miten olisin reagoinut emakkohäkkeihin tai häkkikanaloihin. Eläintuotannossa oli paljon sellaista mistä järkytyin ja mitä en voi hyväksyä, kun aikuisena aloin ottaa asioista selvää.

Maalla asuvien perheiden todellisuus näkyy joissakin kommenteissa, joita ihmiset ovat esittäneet kirjaamme liittyvien uutisten perässä. Yksi esimerkki: ”Noooh, itse oon lapsesta asti seurannu ja auttanu isää palottelemaan, nylkemään ja tekemään jauhelihaa hirvestä, ja niistä melko verisistä muistoista ei ole mitään traumoja tullut. Ehkä lapsia _saattaa_ kauhistuttaa teollisessa lihantuotannossa nimenomaan se teollisuus, mutta epäilen, ja oon sitä mieltä, että lapsilta ei missään nimessä kannatta peitellä mitään. ”Mmmömömmöö, mutta meidän kultamussukka Korianteri-Viljami-Viherpippuri-Kullannuppu ei saa nähdä teuraaksi joutuvia/kuolleita eläimiä!””

Tässä toisessakin mallissa on ongelmansa, etenkin jos lapset kasvavat vain ajattelemaan eläimiä elintarvikkeiden raaka-aineena. Samalla olisi tärkeää muistaa opettaa empatian ja vastuullisuuden merkitystä. Kuinka monessa maataloudesta elantonsa saavassa lihansyöjäperheessä käydään keskustelua eläinetiikasta ja siitä, millaisissa olosuhteissa eläinten pitämistä vanhemmat pitävät hyväksyttävänä? Jos oma isä poltaa vasikoiden sarvet ilman eläinlääkärin tuomaa kivunlievitystä, kuinka moni lapsi alkaa kasvaessaan kyseenalaistaa edellisen sukupolven toimintatavat?

 ***

Palataan alkuperäiseen kysymykseen. Ensimmäinen vastaukseni on: Tietysti uskaltaa kertoa, miksi ei! Lapset ovat fiksuja, eikä lapsille saa valehdella. Osassa perheistä lasten kanssa on totuttu keskustelemaan avoimesti vaikealtakin tuntuvista aiheista. Kyse on myös siitä, että lapsille täytyy osata kertoa asioista kehitystasolle sopivalla tavalla. Aivan kaikkia karmeimpia tuotannon yksityiskohtia ei varmasti kannatakaan kertoa. En esimerkiksi näyttäisi pienelle lapselle Oikeutta Eläimille -järjestön kuvaamaa materiaalia, koska kuvat ahdistavat ja järkyttävät itseänikin. Ei pienille lapsille voi näyttää karmeimpia uutiskuvia sodasta tai muistakaan kriiseistä.

Nakki lautasella -kirjassa olemme tehneet parhaamme kertoaksemme eläintuotannosta juuri kohderyhmälle sopivalla tasolla ja oikealla tavalla. Tasapainon löytäminen oli vaikeaa ja jouduimme tekemään monia linjanvetoja tekstin muotoilusta ja kuvituksesta. Me tekijät mietimme näitä kysymyksiä omassa päässämme ja keskenämme – kustantamo ei sensuroinut asiassa millään tavoin.

Christel Rönnsin kuvitusta kirjasta Nakki lautasella.

Christel Rönnsin kuvitusta kirjasta Nakki lautasella.

Ja sitten tullaan siihen toiseen vastaukseeni: Ei, ihan kaikkea ei voi kertoa. Emme voineet laittaa kaikkea mukaan tähän kirjaan koska moni Suomen laissa hyväksytty ja eläintuotannossa normaalina pidetty asia on vain liian kamala lapsille kerrottavaksi. Esimerkiksi kerromme kyllä kirjassa, että vasikoiden sarvien alut poltetaan. Mutta kirjassa sen tekee eläinlääkäri, toisen lapsihahmon isä jonka mukana lapsihahmot kiertävät. Näin kirjan vasikka saa asiallisen kohtelun. Sen sijaan jätämme kertomatta, että suuri osa maitotiloista hoitaa kivuliaan toimenpiteen itse ilman kivunlievitystä. Olisi liian rankkaa kertoa lapselle, että pienelle eläimelle aiheutetaan kolmannen asteen palovamma, poltetaan kuumalla kolvilla luuhun asti – eikä kivusta välitetä niin paljoa että kutsuttaisi eläinlääkäri! Vastaavia esimerkkejä olisi useita.

Nakki lautasella kertoo tavallisesta suomalaisesta eläintuotannosta enemmän ja realistisemmin kuin mikään muu lastenkirja aiemmin. Otimme pitkän harppauksen perinteisten lastenkirjojen pihalla kuopsuttavista kanoista ja mudassa rypevistä possuista. Mutta ihan kaikkea lapsillekaan ei voi kertoa.

Kuten alussa lupasin, lopuksi on luvassa joitakin kysymyksiä. Kerro omista kokemuksistasi blogin kommenteissa ja voit osallistua kirjan arvontaan! 17.5. mennessä vastanneiden kesken arvotaan 2 kappaletta Nakki lautasella kirjaa.

  1. Kirjan vastaanotto perheissä tietysti kiinnostaa meitä kovasti. Mitä piditte kirjasta ja millaista keskustelua se kotonanne herätti?
  2. Miten olette kertoneet lapsille siitä mitä lautasella oleva liha on ja millaisia reaktioita se on herättänyt?
  3. Miten olette ylipäänsä keskustelleet eläintuotannosta ja millaisia ajatuksia tämä pohdintani aiheesta herätti?

16 vastausta artikkeliin ””Uskaltaako lapselle kertoa, mistä nakit tulevat?”

  1. Kerroin ulkosuomalaisille lapsilleni että isän lempiruoka oli lapsena poronkieli ruisleivän päällä. Tytölle tuli kyynel silmään ja kysymys siitä kuinka Joulupukki löytää Amerikkaan jos porot syödään alta. Poika kysyi saako juustoa kanssa leivälle ja ehkä voita vähän. Eli empatian tasossa löytyy selvästikin vaihtelua.

  2. Isä näytti meille pikkupojille, kuinka kolmekasista lyijy uppoaa tulevan joulukinkun kalloon. Isäni tyyli ei ehkä ollut hienovaraisin, mutta hyvin rehellinen ja kuvaava miten lihaa lautaselle saadaan.

  3. Kuopuspoikani näki 5-vuotiaana tavaratalon laarissa vaaleanpunaisia niskatyynyjä, jotka olivat possun muotoisia lähes puolimetrisiä pötköjä. Hän halusi sellaisen, lujasti, ja koska se e i olltu hirveän kallis, ostin, vaikka kummastelin vähän. Hänrelä oli jostain saatuja hienoja ja vieläkin hienompia pehmoeläimiä, mutta ne eivät juuri kiinnostaneet. Tästä possusta tuli elävään lemmikkiin verrattava,rakas kaveri.

    Possu oli mukana reissuilla ja yökylässä, se nukkui vieressä vuosia, vuosia. Lapsi suhtautuisiihen kuin mielikuvitusystävään tai elolliseen olentoon.

    Se oli minusta ihan ok.

    Kohta hän kieltäytyi syömästä sianlihaa. Päättely oli helppo: possu = sika = sianliha. Esikoinen alkoi lopetella lihansyöntiä, hänelletuli vastenmielisyys – syytä en tiedä – juuri sianlihaa kohtaan ensimmäisenä. Vähitellen jäivät pois naudanliha, kana, poro, kala, katkaravut. Hänestä tuli kasvissyöjä 17-vuotiaana, kuusivuotta sitten.
    Esikoista odotaessani ja imettäessäni en syönyt lihaa,eikä hän saanut alussaan itsekään lihaa. En oleitse koskaan oikein pitåänyt lihasta ja olen aina syönyt kasvispainotteisesti.
    Perhe ei ole siis menettänyt mitään.
    Kuopus alkoi kerätä possuaiheisia esineitä. Tuli kyyneleet,kun hän sai suklaasta tehdyn pienen possun. Antaja ajatteli, että possujen ystävälle se sopisi. POika oli vihainen, koska ei saanut suklaata.Ei syönyt sitä.
    ELäviä possuja poika näki mm. Turun keskiaikatapahtumassa ja Särkänniemen pieneläintarhassa.
    Hänestä oli täysin käsittämätöntä, että joku saattoi tappaa possuja ja syödä ne. Tunteet olivat hyvin voimakkaat, ja lähtivät rakkaasta lelusta.

    Hänellä ei ollut vaikeuksia syödä nautaa tai poroa, ankkaa tai kanaa.

    En ole koskaan sievistellyt sitä mistä ruoka tulee, lihakaan. Ei ole tullut mieleen,että niin voisi tai olisi syytä edes tehdä. Mutta kun lapselle tuli tämä este possun syömiseen, hän sai olla syömättä. RUokalistamme ei siitä kärsinyt.

    Lapset ovat kuulleet ”tuotantoeläinten” huonoja oloja koskevia keskusteluja. Olen ollut tarkka joidenkin keskustelunaiheiden suhteen; tämä ei ole ollut tabuaihe. Rankkoja tv-dokkareita eivät nähneet,eikä ollut tarviskaan. Poikieni isoisä,maatalossa syntynyt iäkäs ihminen, kommentoi dokkarit nähtyään tehotuotantoa ahneutena ja valtavana välinpitämättömyytenä (”oli mikä eläin tahansa, ei sitä sillä tavalla saa pitää; sikaon älykäs eläin ja kanakin on elollinen olento”). Minusta oli hyvä että nämä keskustelut tulivat myös lasten kuultaviksi.

    Sanoisin että erityisesti nuoremmalla, tällä possujen ystävällä, kehittyi lelun kautta (kieltämättä inhimillistetyään sen) niin suuri myötätunto sikoja kohtaan, että häntä järkytti syötäväksi kasvattaminen. Babe-possu-elokuva tuki tätä.

    Lapseni (nyt 23 ja 16) pitävät edelleen eläinten tehotuotantoa käsittämättömänä ja röyhkeänä asiana.

  4. Olemme sekasyöjiä, mutta kasvisruokaa menee enemmän. Lapet ovat kuusi-, neljä- ja yksivuotiaat. Kun syödään lihaa, syödään yleensä riistaa ja villiä kalaa kiitos isovanhempien, enkä näe siinä eettistä ongelmaa. Lapsille on kerrottu että hirvi tai koppelo tai siika on elellyt elämäänsä luonnossa ja sitten pappa on sen metsästänyt ja lähettänyt meille. Lapset suhtautuvat tyynesti ja mutkattomasti lihaan, tosin neljävuotias ei ehkä vielä aivan ymmärrä yhteyttä elävän ja lautasella olevan eläimen välillä. Pääsiäisen alla oli elävä made ihmeteltävänä ämpärissä, odottamassa nylkemistä, ja ehkä juuri koska sitä sai katsella sen vielä eläessä, keskustelu sai syvällisemmän käänteen. Kerrottiin, että kala tapetaan nopeasti ja sitten siitä otetaan syötävä osa erilleen. Ja että joku eläin saa syödä perkeet sieltä pihan perältä. Kalastamassa käynyt kuusivuotias olisi minusta voinut halutessaan tulla mukaan katsomaan tappamista ja nylkemistä. Neljävuotias on kotona nähnyt minun nylkevän tiskistä ostettua madetta. Elävä made kuitenkin herätti selvästi syvempää kiinnostusta asiaa kohtaan. Miten pappa tappoi sen ja kuka sen saa nyt syödä? Tykkääkö se eläin siitä kalan nahasta?

    Sikanauta-osaston tuotantoliha on sitten hieman etäisempi juttu, vaikka sitäkin meillä välillä näkyy ruokapöydässä. Silloinkin puhutaan eläimestä eläimen nimellä, ei ”yleislihana”. Ollaan kerrottu että eläimiä kasvatetaan ihmisille ruuaksi, ja että niiden elämä ei ole niin hyvää kun sen pitäisi olla. Broileria ei ole. Kuusivuotias kysyi kerran miksei meillä ole koskaan kanaa ja vastasin suht totuudenmukaisesti jättäen rajuimmat faktat pois. Taisin käyttää sanoja epäreilu ja onneton elämä. Lapsi kysyi miksi niitä kohdellaan huonosti ja vastasin että koska hyvin kohteleminen maksaa vähän enemmän niin tehtaat haluavat säästää rahaa. Ja tuli siinä ostoboikottikin selitettyä samalla. Lapsi ei ymmärtänyt miksi kanoja kiusataan, enkä minä sitä hänelle pystynyt selittämään.

    Olemme puhuneet viime aikoina myös paljon siitä että miksi ruokaa ei saisi laittaa roskikseen, erityisesti lihan kaapiminen lautasilta biojäteastiaan aiheuttaa itselleni syyllisyyttä. Selitin neljävuotiaalle että koska se eläin on tapettu meidän ruuaksemme, haluan kunnioittaa sen elettyä elämää niin ettei se joudu roskikseen koska me olemme ostaneet liikaa tai ottaneet lautaselle liikaa. Ei ehkä vielä mennyt ihan perille asti, mutta sääntö jäi mieleen; ”Ei saa heittää ruokaa roskiin!”

    Ja sitten kuitenkin vaikka kuvittelen opettaneeni lapseni kunnioittamaan kaikkea elävää, vegaanisen tammikuun aikana neljävuotiaani heräsi kyselemään ruokavalioni syitä:
    Lapsi: ”Äiti miks sä et syö mitään lihaa nytte?”
    Minä: ”No koska joskus on hyvä miettiä omia syömisiään eri tavalla. Keksii vaikka uusia reseptejä. Sellainen kaupassa myytävä liha tulee usein eläimestä joka ei ole ollut onnellinen, niin olisi hyvä jos sitä ei syötäisi vaikka ollenkaan”
    Lapsi: ”Mä haluun alkaa samalle kun sä. Mä en syö mitään lihaa.
    Vaan jauhelihaa koska se ei ole eläin”
    Minä: ”No on se eläimestä tullut. Jauheliha tehdään yleensä possusta tai lehmästä”
    Lapsi: ”Mutta possu on niin ällöttävä eläin että sen voi syödä”

  5. Olen sanonut lapselleni, miksi en syö lihaa.
    Hän on käynyt kotieläintilalla, mutta tietää myös, että tuotantoeläimet eivät elä samanlaisissa oloissa.
    Hän ei hyväksy asiaa, mutta ei myöskään ajattelen, että voisi omilla valinnoillaan vaikuttaa. Koulussa on kasvisruokaa kerran viikossa ja se on useimmiten soijaa. Hänelle on kehittynyt varsinainen soijakammo.
    Niinpä hän syö liharuokaa.

    Eläimet ovat kuitenkin hänen mielestään parempia kuin ihmiset. On joskus aika pelottavaa kuulla hänen mielipiteitään kuten rotusyrjinnällä ei ole väliä, koska kyseessä ovat vain ihmiset.

  6. Minä olen kohta valmistuva biologi ja erikoistunut hyvin pitkälti eläinten käyttäytymiseen ja hyvinvointiin, luonnollisesti se on kirvoittanut keskustelua kotonakin. Lapseni ovat eskarilainen ja tokaluokkalainen, he tietävät hyvin, mistä liha tulee ja mitä liha on. Olemme keskustelleet asiaoista ihan filosofisellakin tasolla, onko meillä oikeus syödä eläimiä, onko toiset eläimet toisia arvokkaampia (lemmikit-kotieläimet) ja miksi kaikki eivät syö eläimiä.

    Lisäksi on puhuttu, katsottu kuvia ja dokumentteja eläintuotannosta. Ollaan tuumailtu nurjiakin puolia. En pidä kärjistämisestä, joten olen pyrkinyt tarjoamaan asioita kultaista keskitietä myöden, neutraalisti esittäen, kaiken oman tietonikin valossa.

    Meillä syödään edelleen lihaa, hyvin arkisesti siihen suhtautuen. Eläintuotantoon nykyisessä muodossaan etenkin esikoinen suhtautuu kriittisesti. Se ei tunnu oikealta, vaikka eläinten kasvattaminen ruuaksi itsessään tuntuukin. Lapset ovat sanoneet, että kun sinä äiti opiskelet alaa, niin etkö voisi tehdä jotain noiden eläinten paremman elämän eteen. Olen luvannut ainakin yrittää 🙂

  7. Onpa mainioita tarinoita, kiitos – ja toivottavasti saamme niitä vielä paljon lisää! Oma lapseni on nyt runsaan vuoden ikäinen joten meillä on vielä hetki aikaa näihin keskusteluihin. Selvästikin pitää kuitenkin jo alkaa valmistautumaan. Meillä syödään vielä kotona jonkin verran luomulihaa ja muutamalta hyväksymältämme tilalta tulevaa karitsaa jne. suoraan ostettuna. Mutta päiväkodissa lapsi on kasvissyöjä, joten nämä kodin ja päiväkodin eri ruokavaliot varmaan jossain vaiheessa alkavat häntä ihmetyttää.

  8. Meidän nelivuotiaat kaksoset alkoivat kysellä lihan alkuperästä ja olivat kovin huolestuneita siitä, ettei se vaan ole peräisin lastenohjelmissa ja kotieläintiloilla esitellyistä eläimistä.

    Ratkaisumme oli, että kerroimme kaksosille, että nämä eläimet on kasvatettu syötäviksi. Selitimme, että nämä ruuaksi tulleet eläimet ovat ihan pienestä pitäen tienneet, että niistä tulee ihmisten ruokaa ja että kotieläintilan eläimistä ei tehdä ruokaa. Tämä selitys riitti nelivuotiaille.

  9. Itse olen vegaani. Isoveljeni ja vaimonsa tietävät eläintuotannon ongelmista, mutta ovat lapsineen sekasyöjiä. Lapset ovat nyt 2- ja 5-vuotiaat, eli pian pitäisi minunkin vastailla kysymyksiin. En koe varsinaisesti oikeudekseni valistaa heidän lapsiaan, mutta toisaalta omatuntoni ei kestä valehdella. Näen myös erityisen haitalliseksi jos valehtelisin esim. jättäväni lihan syömättä koska en pidä sen mausta, sillä yksi haitallisin ja yleisin tapa perustella eläintuotantoa on vedota ihmisen makumieltymyksiin, ikäänkuin ne ajaisivat eläinten arvon edelle.

  10. En ymmärrä, miksi lautasella olevan ruoan alkuperää ei voisi jo ihan pienelle lapselle selittää. Tämä kansa on vain niin irtaantunut ruokaketjusta ja alkutuotannosta, että normaali ruoantuotanto tuntuu olevan sitä ”jotakin ihan kauheaa”. Miksi? Siksi, että siitä tietämättömät vanhemmat syöttävät omia mielikuviaan ja -piteitään sujuvasti seuraavalle sukupolvelle. Elämme jossain NallePuh-ideologiakuplassa ja jos todellisuus ei olekaan sitä, niin voi kamala sentään.. Suomalaisessakin kotieläintaloudessa on ongelmatapauksia esimerkiksi silloin, kun talous romahtaa ja sitä myötä myös ammattiylpeys ja jaksaminen työssä ja eläinten hyvinvoinnista huolehtimisessa. Mutta väitän, että meillä on asiat kuitenkin paljon paremmin kuin useimmissa muissa maissa.
    Itse asun maalla, vaikka omaa kytköstä maatalouteen ei olekaan. Muutamilla tutuilla on tilat, ja niissä lapsemme ovat päässeet tutustumaan nykyaikaiseen kotieläintuotantoon. Eivätkä ole yhtään kauhistelleet. Myös teurastus ja lihanpaloittelu on heille tullut tutuksi, eli lihan alkuperä on selvillä. Ilman sen kummempaa ihmettelyä

  11. Minä ostin kirjan heti sen ilmestyttyä, ja olen sen jo lukenut lapsille iltasaduksi (10½ v ja 6½ v). Kumpikin tykkäsi kirjasta tosi paljon (ja minä myös, jonkun ”vain”-sanan jätin lukematta), syy oli kuulemma se ”kun siinä oli eläimiä”. Mitään ”syvällistä” lapset eivät kirjasta ajatelleet, kuopuksen lempieläin oli possu ”kun siitä saa pekonia” ja heti perään että ”Pajuniemen pekoni on parasta”. Kun luin kanaloista, hän pyysi erikseen selittämään (kun sanoin ettei meillä syödä häkkikanojen munia) ”niin siis miksi et osta häkkikanojen munia?”.

    Meillä on sellainen käytännöllinen suhtautuminen ruokaan, eikä kumpikaan ole koskaan kyseenalaistanut sitä että meillä syödään lihaa, joskus ollaan juteltu omnivoreista, karnivoreista, herbivoreista, ravintoketjusta jne. Meillä tuntuu lapset olevan samalla tavalla rationaalisia, käytännönläheisiä ja vastuuntuntoisia (no 6 v ei vielä ihan) ruuan suhteen kuin luonnontieteilijävanhempansa.

    Meidän perheessä mies metsästää (samoin isäni, enoni, siskonmies jne.) ja minä kasvatan puolen vuoden kasvikset. Olemme lihan ja kasvisten suhteen siis puoliksi omavaraisia. Lapset ovat olleet ihan tosi pienestä mukana sekä metsällä että kasvimaalla. Kummallakin tuntuu olevan samanlainen kiinnostus eläinten anatomiaan kuin minullakin oli lapsena (iso hyöty opinnoissa myöhemmin, hih), eikä teurastus tai mikään ruuan hankkimiseen liittyvä tee pahaa tai ole vähentänyt halua syödä lihaa (tai kasviksia).

    Meillä siis suhtaudutaan (minun mielestä) ihan tavallisesti ruokaan, eikä lapsilla ole missään vaiheessa ollut epäselvää mistä ruoka tulee, ja toisaalta tiedostavat hyvin kuinka paljon työtä ruuan hankkiminen vaatii. Sitä kautta minusta heillä on arvostava suhtautuminen ruokaa, ja arvostavat sitä vaivaa mitä sen eteen on nähty (paitsi silloin kun kummallakin on ollut ne evolutiivisesti järkeenkäyvät nirsoilujaksot n. 3-6-vuotiaina). Toki lapset toistavat minun ja miehen ajatuksia, ja pikkuhiljaa rakentavat sitä omaa suhtautumista. Kuopus herättää joskus hilpeyttä kun valistaa muita ettei Suomessa ole kanoilla salmonella tai että kasvatukseen ei käytetä antibiootteja.

  12. Heip. Kuulin kirjasta tänään asiakkaaltani ja kiinnostuin kovasti. 5-vuotias esikoinen kyseleekin paljon ja aina yritetään kertoa mistä tulee mutta kyllä on varmaan omassakin tietämyksessä melkomoisia aukkoja. Ja varmaan omat ruokatottumukset saattavatkin muuttua kirjan lukemisen jälkeen.

  13. Katsoimme Ylen tuottamaa myöskin kiihkotonta interaktiivista dokumenttia kolmivuotiaan kanssa; meille eläintenpidon eettisyys ja hyvät olot ovat tärkeitä ja suosimme mielellämme pientuottajia. Liputan myös asiallisen viestinnän puolesta lasten ikä ja kypsyys huomioiden. Henkilökohtaisella tasolla soisin, että suomessa ei yritettäisi kilpailla niin paljon suuruuden ekonomian keinoin kuin laadun ja ettisyyden keinoin. Se varmasti näkyy tavassa jolla viestin lapselleni raaka-aineen arvostamisesta.

  14. Kuten Elina mainitsitkin, niin hyvin paljastavaa ja oleellista informaatiota antaa kysymys: ”Uskaltaako lapsille kertoa, mistä nakit tulevat?”. Samaa kielivat kommentit tästä ja aikaisemmasta kirjastasi, joissa kiitellään ”kiihkotonta, asiallista ja eläinten kurjuuksilla mässäilemätöntä tietoa”.

    Hätkähdän, kun kuulen kiertoilmauksen ”kurjuuksilla mässäilystä”, kun on kyse eläintentuotannon todellisuuden kuvista ja videoista. Termi on kieltävä, poissulkeva ja poiskatsova. En ole nähnyt mässäilyä. Olen nähnyt realisistia videoita ja kuvia eläinten oloista.

    Kuvat eläinten oloista eivät miellytä. Niitä ei haluta katsoa. Kuilu on liian suuri vastaanotettavaksi, jonka vuoksi ne herättävät pelkoa ja vastenmielisyyttä. Nalle Puh-realismi (jonka Sirpa oivallisesti termitti) ja todellisuus eläinten oloista oikeissa suomalaisissa sikaloissa tai navetoissa on liian rumaa katsottavaksi. Mielestäni vastuullisin ja aikuismaisin tapa vastata kuvien herättämiin tunteisiin olisi vaatia muutoksia niihin ilmeisiin epäkohtiin, mitä on nähtävissä. Ei kieltää kuvia ja paeta niiden katsomista.

    ”Asialliasta ja kiihkotonta tietoa” on myös käytetty kiitos, kun tieto/kuvat tuodaan tarjolle sopivasti pureskellussa muodossa. Lause viittaa siihen, että tieto eläinten oloista pitää tuoda esille siististi ja mahdollisimman helposti muodossa, jotta sitä voidaan vastaanottaa. Kaikista epäkohdista ja kärsimyksistä ei haluta tietää. Ja jos niitä tuo esille, niin käy kuten viestintuojalle usein käy. Leimautuu vääräksi, fanaattiseksi, kiihkoilijaksi. Argumenteilla mitätöidään kritisoijia.

    ”Keskustelu” tuotantoeläinten oloista on olematonta ja yksipuolista. Asioista ei haluta puhua. Niistä ei saisi puhua kukaan muu, kuin tuottajat itse, tai niiden etujärjestöt. Olematontakaan keskustelua tuskin olisi, ellei olisi eläinsuojelu – ja oikeusjärjestöja, jotka yrittävät tuoda eläimet ja niiden olot ja tavat ”hoitaa” niitä (nupoutus, kastrointi, emakkokarsinat ) näkyviin.

    Kouluissa ei opeteta eikä kerrota eläintuotannosta. Ei ainakaan minun nuoruudessani 70- ja 80-luvulla. Mediassa ei käytännössä uutisoida eläintuotannon saralta juuri mitään. Kaupan lihapakettia ostaessa ei tule ajattelleeksi, mistä oloista peräisin olevan eläimen lihaa syö. Samaan aikaan tuotanto saa valtavia menekinedistämistukia, joiden näyttäviä kampajoita pakkosyötetään tv:ssä ja lehdissä.

    Harva haluaa aikuisenakaan vapaaehtoisesti ottaa selville, miten eläimiä pidetään. Ja koska tietous pysyy yllättävän kaukana, eikä sitä aktiivisesti tuoda helposti ulottuville ja näkyville, niin on yllättävän helppoa olla tietämättä ”mistä nakit tulevat”.

    Meilläkin elettiin melkoisessa kuplassa. Nykyisen tiedon valossa on noloa ajatella, miten tietämättömiä olimme. Perheessämme eläimiä syötiin surutta ja huoletta vuosikymmeniä. Lihapakettia ostaessa ei ajattellut, mistä liha on peräisin. Riitti, kunhan se oli edullista ja sitä oli tarpeeksi. Ilman maitoa ja kanamunia ei voinut eikä osannut leipoa.

    Selkeä tieto ja faktat muuttivat kulutustottumukset. Tiedon tarve lähti liikkeelle toinen toistaan seuranneista pikku-uutisista, mitä lehdessä muutamalla huomaamattomalla palstalla näkyi. Oli parin lauseen pikku-uutinen, jossa lyhyesti mainittiin eläinten kuolleen jälleen kerran tulipalossa navetassa tai sikalassa. Tätä ennen oli ollut parin lauseen mittainen maininta, kuinka jonkun nimettömän sikalan siat oli jätetty kuolemaan nälkään ja niitä oli pitänyt lopettaa. Tuomio oli tuttuun tapaan pieniä päiväsakkoja.

    Tällaisten samantyyppisten ”onnettomuuksien” toistuva uutisointi ja niiden silmiinpistävä näkymättömyys ja vähäinen raportointi tuntui, ja tuntuu edelleen järkyttävälle. Näistä lähti tarve ottaa selvää, missä oloissa eläimiä pidetään Suomessa ja muualla. Tiedon myötä oli selvää, että mitään syytä syödä tai käyttää eläinperäisiä ei ollut löydettävissä. Päinvastoin. Mitä enemmän faktoihin perehtyi, sitä absurdimmalle tuntui, miten vähän me ja aika moni muu tietää eläinten käyttämisestä. Vegaaniksi siirtyminen oli helppoa. Terveysarvotkin muuttuivat nopeasti ja tänä päivänä orastavista kansantautien merkeistä ei ole jälkiäkään. Kolesterolit, sokerit jne ovat ihanteelliset.

    Todelliset muutokset eläinten oloihin tapahtuisivat nopeasti, jos tätä kaikkea tietoa tuotaisiin esille aktiivisesti ja säännöllisesti viimeistään yläasteella, tv:uutissa ja lehdissä.

    Vaikka meillä ei ole omia lapsia, niin lasten suhtautuminen ja ymmärrys asioihin on yllättävän kypsää ja fiksua, sikäli kun näihin ominaisuuksiin luetaan empatia, elämän kunnioitus ja luontaisa myötätunto. Heillä ei ole vielä painolastinaan yhteiskunnan ja kulttuurimme ja tapojen, uskomusten ja totunnaisten tapojen painolastia. Kannattaa keskustella lasten kanssa, se voi yllättää aikuisen ja laittaa miettimään. Elinan kirja on hyvä lähtökohta keskustelulle. Tuskinpa kaikille vanhemmillekaan asiat ovat tuttuja. Kirja on myös tervetullut ja kaivattu lisä. Tällaista ei Suomessa ole ollut, ja olisi hienoa, jos kirja todella löytäisi paikkansa lasten ja vanhempien sekä lasten & lastentarhanopettajien välisen keskustelun välineenä. Oikeisiin eläimiin tutustuminen yhdessä lasten kanssa antaa myös vanhemmille vinkkejä, mistä ja miten puhua.

  15. Luettiin vaimon kanssa, ei lapsia, hyvä kirja.

    Liha kotonamme on siksikin luomua.

    Kyllä tämä eläinten huono hoito on jotakin, josta tulevat sukupolvet tulevat meitä tuomitsemaan.

  16. Kiitos kaikille todella kiinnostavista kommenteista! Mielenkiintoista lukea, miten eri perheissä on tehty asioista puhumisessa erilaisia valintoja. Tämä ei todellakaan ole aina helppo asia keskustella lasten kanssa, joten tarvetta kirjallemme on.

    Arvonta on suoritettu ja onnetar suosi Villeä ja Nelleä. Kirjapaketit siis lähtevät pian tulemaan! Toivottavasti Nakki lautasella on perheissänne keskustelua herättävä kirja! Laitan teille sähköpostia niin voitte kertoa osoitteenne.

    Nelle, se Karsinasta kauppaan -dokumentti on minunkin suosikkini, suosittelen sitä kaikille muillekin katsottavaksi. Todella hyvin toteutettu, kiinnostava ja erittäin havainnollinen. Se konkretisoi hyvin eri eläinten elämää ja myös vaihtoehtoisia tuotantotapoja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *