Viherpesun taito ja MTK

Tuottajajärjestö MTK reagoi Imagessa julkaistuun haastatteluuni omalla tiedotteellaan. Heidän vastauksensa on otsikoitu voimakassävyisesti: ”Liioittelun taito ja eläinsuojelulaki”. Valitettavasti tiedote on täynnä tarkkaan valittuja puolitotuuksia ja eläintuotannon viherpesua, joten käyn sen argumentit läpi kohta kohdalta.

”Tieto- ja lastenkirjailijan rooliin solahtaneen toimittaja Elina Lappalaisen mielipiteet Tuomas Sorjamaan ylöskirjaamina suomalaisten tuotantoeläinten hyvinvoinnin tasosta (Image 6-7/2015) herättivät vastareaktion. Valistunut kuluttajakaan ei näköjään tiedä, miten hyvin eläimet suomalaisilla maatiloilla voivat, ihmettelee MTK:n eläinlääkäri Leena Suojala.”

Puhuttelutapa on tässä selvästi valittu retorinen keino, jolla mitätöidään auktoriteettiani puhua asiasta. Useimmiten esimerkiksi media kuitenkin on käyttänyt työstäni kirjoitettaessa esimerkiksi titteliä Tieto-Finlandia -palkittu tietokirjailija ja taloustoimittaja. Huomautan aiheesta, koska sillä on merkitystä sen kannalta miten uskottavana lukija puhujaa pitää.

”Lajityypillinen käyttäytyminen on tuotantoeläinten arkipäivää suomalaisilla kotieläintiloilla. Lehmiä laidunnetaan, emakoilla on pesärakennusmateriaalia, poikasia imetetään, possut tonkivat ja kanat kuopsuttavat.”

Tuotantoeläinten pito-olosuhteet useimmiten eivät mahdollista lajityypillisten käyttäytymistarpeiden toteuttamista, tai tarpeet toteutuvat vain rajoitetusti tai osittain. Esimerkiksi noin puolet lehmistä elää koko talvikauden parteen kiinni kytkettynä, mikä estää kehonhoidon ja sosiaalisen käyttäytymisen. Lehmien laidunnuspakko koskee vain parsinavetassa asuvia lehmiä 60 vuorokauden ajan vuodessa – merkittävä osa lehmistä ei pääse lainkaan laiduntamaan. Emakot viettävät suuren osan aikuiselämästään kääntymisen estävässä häkissä. Niillä olisi hormonaalinen tarve rakentaa pesä, mutta ”pesänrakennusmateriaali” on niiden eteen tarjottu pieni määrä olkea jota siirtelemällä ne voivat edes yrittää lievittää stressiään. Ne tosiaan imettävät poikasiaan – eli emakot ovat ainoat ns. tehotuotannossa kasvatetut* tuotantoeläimet joilta ei viedä niiden jälkeläisiä heti niiden synnyttyä – mutta häkin rajoittamina, ja porsaat vieroitetaan jo neljän viikon iässä eli paljon luontaista aiemmin. Missäköhän Suojala väittää possujen tonkivan? Suuri osa lihasioista kun kasvatetaan rakolattiaisissa betonikarsinoissa. Niille heitetään virikkeeksi olkia ja sanomalehteä, mutta ei se tonkimista ole. Lattiakanalassa elävät kanat kuopsuttavat, mutta suuri osa kananmunatuotannosta tapahtuu edelleen häkkikanaloissa, joten suuri osa Suomessa elävistä kanoista ei pääse kuopsuttamaan.

Näin ollen yksikään Suojalan tässä esittämä argumentti ei täysin kestä kriittistä tarkastelua.

”Suojalan mukaan suurin osa vasikoista nupoutetaan anestesiassa ja kivunlievitystä käyttäen. − Jos nupoutus ylipäätään katsotaan välttämättömäksi aggressiivisen lajityypillisen arvojärjestyksen muodostamisen varalta ja tapaturmien välttämiseksi. Karjupossut kastroidaan vain ja ainoastaan kuluttajien vaatimuksesta, sekin kipulääkityksessä, kertoo Suojala.”

Viimeisimmän tutkimustiedon mukaan noin 80 prosenttia tuottajista nuputtaa vasikat ja heistä noin puolet kutsuu toimenpidettä tekemään eläinlääkärin. Tämä kerrotaan myös Valion omassa Maito ja Me -lehdessä. Tilanne on siis heikompi kuin Suojala antaa ymmärtää. Vasikoiden nupouttaminen ilman rauhoitusta ja kivun asianmukaista hoitoa on yksi asioista, joista myös niin sanotulla kentällä vallitsee suurin yksimielisyys. Myös Maa- ja metsätalousministeriön alainen tuotantoeläinten hyvinvoinnin neuvottelukunta on julkaissut kannanoton, jossa se ”suosittelee, että vasikoiden nupoutus tehdään rauhoituksessa ja paikallispuudutuksessa, ja että toimenpiteestä aiheutuvaa pitempikestoista kipua hoidetaan tulehduskipulääkkeellä”. Tällä hetkellä tämä on kuitenkin tuottajan valistuneisuudesta kiinni. Siksi siitä pitäisi tehdä laissa vaadittu asia.

Kuinkakohan suuri osa kuluttajista edes tietää että karjupossut kastroidaan – saati sitä miksi se tehdään? Haluaisinpa nähdä ne possujen kastroimista vaativat kuluttajajoukot. Kaikki karjuporsaat kastroidaan (eli niiden kivekset leikataan pois) koska muutoin osaan niistä tulisi niin sanottu karjun haju joka maistuu lihassa ikävältä. Katso Hesariin tekemäni video toimenpiteestä täältä. Mutta kastrointia ei tehdä kipulääkityksessä, kuten Suojala väittää, vaan kipulääkepiikki pistetään porsaisiin vasta kivesten poistamisen jälkeen. Se on siis vähän kuin annettaisi buranaa leikkauksen jälkeen. Vähimmäisvaatimus olisi antaa kipulääke aiemmin niin että se ehtii vaikuttaa. Mutta se lisäisi prosessiin työvaiheen. Yksi vaihtoehto olisi rokote, eli immunokastraatio joka siirtää karjuporsaiden puberteettia ja hormonituotannon alkua ja siat ehtisivät teuraspainoisiksi ennen kuin ne alkavat haista karjulta. Uskoisin, että hyvin suuri osa kuluttajista valitsisi possuille kivuttomamman elämän jos tietäisi vaihtoehdoista. Kuluttaja ei varmasti vaadi juuri nykyistä toimintatapaa!

”Eläinten hyvinvointi on jana, jonka toisessa päässä eläin voi hyvin ja toisessa huonosti. Sama pätee ihmisten hyvinvointiin. − Maaseudulla ihmiset elävät erilaisessa ympäristössä kuin kaupungin keskustassa asuvat. Hyvinvointi arvotetaan eri lailla usein omista henkilökohtaisista lähtökohdista. Mihin minimitason raja vedetään, on omantunnon kysymys, ei lakitekstin pykälä, muistuttaa Suojala.”

Mitäköhän Suojala tässä tarkoittaa? Onko tarkoitus viitata minuun kaupunkilaisena kuluttajana, jonka kokemus eläinten hyvinvoinnista on siksi erilainen kuin siellä maalla elävillä? Eli kaupungissa asuva ei voi ottaa kantaa asiaan tai ei asiasta mitään ymmärrä? No, kirjani lukeneena Suojala kyllä tietää että olen kotoisin maalta ja asunut koko lapsuuteni setäni maitotilan naapurissa.

Sitäpaitsi eläinten hyvinvointi ei ole mikään henkilökohtainen näkemys. Se on tieteellisen tutkimuksen kohde, josta saamme uutta tietoa muun muassa Helsingin yliopiston eläinten hyvinvointikeskuksen ansiosta. Eläinten hyvinvointia kyetään mittaamaan ja määrittelemään myös tieteellisin kriteerein ja perustelemaan näkemyksiä tutkimustietoon perustuen. Minimitaso puolestaan ei ole mikään omantunnon kysymys vaan nimenomaan Suomen lain tehtävä on määrittää normit eläintuotannolle. Eläinsuojelulaki määrittää minimitason. Lakia uudistettaessa tarvitaan yhteiskunnallista keskustelua siitä, mikä mielestämme on riittävä taso eläinten hyvinvoinnille ja millaiset tuotanto-olosuhteet voidaan hyväksyä.

”− Meillä Suomessa on kotieläintuotantoa niin kauan kuin meillä on tuotantoeläimiä. Jos toimintaympäristöä supistetaan säädöksillä, kustannuksia lisätään ja kannattavuutta heikennetään, tuotanto kuihtuu pois. Kysymys on taloudesta ja ihmisten hyvinvoinnista. Ja siitä, säilytämmekö kotimaisen kotieläintuotannon vai syömmekö ulkomailla tuotettuja elintarvikkeita, joiden tuotanto-olosuhteita emme tunne. − Niin se vain on, että suomalainen kuluttaja haluaisi syödä suomalaista lihaa, huomauttaa Suojala.”

Tässä Suojala siirtyy pelotteluargumentteihin: Jos kiristätte sääntelyä, kotimainen tuotanto lakkaa. Seuraavaksi hän rinnastaa eläinten ja ihmisten hyvinvoinnin – aivan kuin eläinten hyvinvoinnista huolehtiminen olisi ihmisiltä pois.

Kyllä. Jos tuleva eläinsuojelulaki kiristää sääntelyä niin, että tuottajille syntyy investointitarpeita ja lisäkustannuksia, mielestäni siirtymäajat ja investointituet ovat tarpeen. Kasvaneet kustannukset on kompensoitava verovaroin jos päätämme, että eläimet ansaitsevat paremmat olot ja jos kustannusten nousua ei voida viedä markkinahintoihin. Mutta pelkästään tällä argumentilla ei voida oikeuttaa sitä, että nykyistä eläintuotantoa ei saisi kritisoida. Varmasti moni syö mieluiten juuri kotimaista lihaa. Mutta suomalaisuus ei takaa eläinten hyvinvointia, toisin kuin MTK haluaisi meidän uskovan.

* Täydennys 30.6. klo 20.52. Twitterissä tarkat lukijani muistuttivat, että myös lihakarjarotuiset emolehmät ja lammastiloilla uuhet saavat imettää jälkeläisiään. Molemmat ovat kuitenkin sen verran marginaalisia tuotantomuotoja, että kun useimmiten kirjoitan lypsylehmistä, sioista, kanoista ja broilereista, muita tuotantomuotoja ei tule otettua huomioon.

4 vastausta artikkeliin ”Viherpesun taito ja MTK

  1. Kaupungista ja maaseudusta, minä luin sen niin, että Suojala rinnastaisi siinä koko ajan eläimiä ihmisiin ja että kaupunkilainen tyytyy omassa hyvinvoinnissaan eri tasoon kuin maalainen ja että vastaavasti eläinten hyvinvoinnissa voidaan tyytyä eri tilanteissa eri tasoihin. Sekavaa ajattelua yhtä kaikki, ja jättää huomiotta, että eläin itse ei päätä hyvinvointinsa tasosta millään tavalla…

  2. Elina Lappalainen päättää analyysinsä suomalaisen kotieläintuotannon tulevaisuudesta toteamukseen, että moni syö mieluimmin juuri kotimaista lihaa. Valitettavasti hänen aloittamassaan keskustelussa on unohdettu kokonaan suomalaisen ruokakulttuurin kehittymättömyys. Olemme ruokaan käytetyn lihan kulutuksessa kehitysmaa. Lihankulutus on Suomessa jäljessä Keski-Euroopasta noin runsaat 10 kg/henkilö/vuosi ja USA:n luvuista 40 kg. Suomen kotieläintuotanto perustuu eläinten hyvään terveyteen, vähäiseen lääkitykseen ja lihan tuoteturvallisuuteen. Eläinten kasvatusolosuhteet eivät ole keskivertokuluttajalle ongelma. Ongelma on ruokakulttuurin kehittymättömyys ja teollisuuden ja kaupan heikko tuotesuunnittelu. Ruoanvalmistukseen ja maustamiseen sopivaa lihaa on niukka valikoima. Elina Lappalaisen asiantuntemus edustaa liikaa tunteeseen vetoavaa, ja sen seurauksena keskivertokuluttajaa aliarvioivaa näkemystä. Hän on oikeassa siinä, ettei meillä ole kaupan eri menetelmillä tuotettua lihaa. Teollisuuden ehdoilla tuotettu marinoitu liha on kamalaa syötävää. Kirjassa Syötäväksi kasvatetut on esitetty kotieläintuotannon menetelmiä, jotka jatkuvasti muuttuvat ja kehittyvät. Sekä nautaeläimiä, että porsaita ja emakoita kasvatetaan lisääntyvissä määrin vapaana liikkumaan. Tämä kehitys alkoi jo 1980-luvulla. Kustannusten nousua ei tarvitse viedä markkinahintoihin. Hyvinvoiva eläin tuottaa paremmin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *