Pienet vasikat – tämä on teille

Kaikki alkoi vasikoista, sillä ne ovat olleet minulle aina rakkaita. ”Ainahan sinut piti taluttaa laitumen reunaan – silloin kun olit vielä niin pieni että sinua täytyi pitää kädestä”, mummo totesi kahvilla käydessäni.

Asuin 15-vuotiaaksi asti setäni maitotilan naapurissa Pohjois-Savossa. Kävin rapsuttamassa vasikoita ja annoin niiden imeä sormiani karhean limaisella kielellään. Vasikoiden märät turvat kastelivat paidan hihani, kun ne hamusivat läheisyyttä. Emästään erotetuilla vasikoilla on valtava imemisen tarve.

Moni asia on muuttunut maatiloilla 1980-luvun jälkeen. Nykyisin vasikat ovat ryhmäkarsinoissa joissa ne pääsevät leikkimään keskenään, eivät omissa kopeissaan.

Takin hihat kastuivat myös viime viikonloppuna, kun olin pitkästä aikaa sedän navetalla. Vanhan kotiseutuni lehdet olivat tekemässä kirjasta juttua ja kuvasimme vasikoiden karsinassa. Lypsylle en sentään päässyt, sillä sedän tilalla on ollut lypsyrobotti jo 2000-luvun alusta lähtien. Ennen sitä minusta oli hauskaa käydä joskus kesäaamuisin lypsyllä.

Silloin heräsin viideltä, sidoin hiusten ympärille äidin punaruudullisen huivin, laitoin jalkaan kumisaappaat ja kävelin aamukasteisen kylätien viertä navetalle. Siellä odotti mustavalkoinen paimenkoira Piika, lempeä ja älykäs bordercollie, joka osasi kiertää lehmien takaa varovasti niitä ajamaan. Kun kävelimme Piikan kanssa laitumelle, minä huusin kutsuhuutoa pruuui-tänne-tänne-tänne-pruiiiiii ja lehmät löntystelivät verkkaiseen tahtiin navettaan lypsylle.

Lehmät jonottivat lypsyasemalle ja ammuivat utareet täynnä maitoa. Minun annettiin harjoitella vanhempien lehmärouvien kanssa. Sellaisten, jotka silkkaa majesteettisuuttaan sallivat kokemattoman tytön epävarmojen sormien koskea utareisiinsa. Nuoremmalta lehmältä olisi voinut tulla sorkasta. Lypsykoneet pitävät tasaista jumputusta. Tsukka-tsukka-tsukka-tsukka. Lämmin maito tuoksuu hyvältä.

Lopetin navetassa käymisen teini-ikäisenä, kun navettaan tuli lypsyrobotti, eikä lypsyyn enää voinut samalla tavalla osallistua. Lehmät kävelivät itse automaatille, eikä siinä ollut paljoa seurattavaa ensi-ihmettelyn jälkeen.

Sedän maatilalla oli aiemmin myös charolais-rotukarjaa. Valkoiset emolehmät ja niiden vasikat laidunsivat koulumatkani varrella olevalla pellolla. Ne olivat koko ajan läsnä, mutta silti jotenkin etäisiä. En muista kertaakaan pihviä syödessäni pysähtyneeni ajattelemaan niitä tai niiden hyvinvointia. Oli jotenkin itsestään selvää, että kaikki on hyvin. Näimmehän sen itse.

Minulle oli normaalia, että keittiön pöydällä paloiteltiin naudan takaneljännestä. Muistan, miten isä seisoi veitsi kädessään, esiliina hieman veressä, paloittelemassa paisteja ja fileitä pakastepusseihin. Kävimme jauhattamassa jauhelihan tien toisella puolen lähikaupassa. Perheemme ruokakulttuuriin on aina kuulunut lihansyöminen. Mutta toisaalta laadukkaita raaka-aineita on myös kunnioitettu ja lihan alkuperään on kiinnitetty paljon huomiota.

Tämän kirjaprosessin aikana olen tullut pohtineeksi näitä lapsuuden maatilakokemuksia enemmän kuin koskaan aiemmin. Tilojen määrä on vähentynyt, joten yhä harvemmalla ikäiselläni on vastaavia muistoja. Mutta vaikka olen viettänyt aikaa lehmien kanssa, sikalat, kanalat ja broilerihallit olivat minulle lähes yhtä outoja kuin kaikille muillekin kuluttajille. Niihin tutustuin vasta aloittaessani maatalousasioiden seuraamisen HS:n taloustoimituksessa.

Etenkin monet sianlihan tuottajat potevat mediapelkoa ja suhtautuvat toimittajiin epäluuloisesti. Myös kanalan pitäjät ja broilerituottajat suhtautuvat usein toimittajaan epäluuloisesti. Olen usein joutunut ensin vakuuttamaan puhelimessa, että en ole aktivisti vaan olen kirjoittamassa asiallista ja analyyttista juttua. Siinä ”maatilan tyttö -kortti” auttaa rakentamaan luottamusta. On helpompi puhua toimittajalle joka erottaa mullin hiehosta ja jolle ei tarvitse opettaa kaikkea alusta lähtien. Vaikka en alussa voinutkaan sanoa olleeni kovin asiantunteva, ehkä tausta toi jotain perspektiiviä ja realismia suhtautumiseeni.

En kuitenkaan ole mikään oikea maatilan tyttö, vaan todellisuudessa hyvin etäällä tuotannosta. En koe olevani tuottajien puolella tai muutenkaan puolueellinen. Ympäristöasiat, yritysvastuu ja eettinen toiminta ovat aina olleet minulle todella tärkeitä aiheita joista olen kirjoittanut jo ennen maatalousaiheita. Joten eläinten hyvinvoinnista kirjoittaminen oli luonteva jatke kiinnostuksen kohteilleni.

Setä totesi kirjastani, että ei siinä tuottajia silkkihansikkain käsitellä. Monet tuottajat luultavasti toivoisivat kirjan olevan toisenlainen – mutta varmasti myös radikaaleimmat eläinsuojelujärjestöjen aktiivit ovat monesta asiasta kanssani eri mieltä. Ehkä se kertoo siitä, että olen onnistunut pysyttelemään rintamalinjojen keskellä ja tuomaan keskusteluun molempia näkökulmia.

Vahvin jälki lapsuudesta maalla on rakkaus vasikoihin. Ne sulattavat sydämen.

Yksi vastaus artikkeliin ”Pienet vasikat – tämä on teille

  1. Ihana kirjoitus, Elina! Omakin nuoruus tuli niin elävästi mieleen, vaikka vähän eri vuosikymmenellä vasikoita hoitelin, samaisessa navetassa, kenties sinun hoidokkien mummoja ja isomummoja. Aamulypsylle oli kyllä kamalaa herätä, mutta silti vieläkin muistan aamuisen rauhaisan tunnelman navetassa, lehmät uneliaan tyytyväisenä, tykyttimen tasaisen rytmin, lämpimän maidon tuoksun 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *