Teurasjätettä nugeteissa – missä olikaan eettisen ongelman ydin?

Jotenkin tämä kohu nugettien raaka-aineesta sopii hyvin lihattomaan lokakuuhun. Lihansyöjän kannattaakin miettiä, mitä suuhunsa laittaa. Mistä ruokani on tehty? Miten se on valmistettu? Mitä itseasiassa syömme?

Todellakin. Jos eläin tapetaan, on hyvä jos sen ruho käytetään kokonaan. Siinä olen samaa mieltä Hesarissa asiaa kommentoineen ravitsemustieteen professorin Mikael Fogelholmin kanssa. Ekologisesti on järkevää käyttää tuotetut resurssit kokonaan eikä heittää hukkaan. Ravitsemuksellisesti tässä “teurasjätteessä” ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Eihän se jätettä ole, vaan elintarvikekelpoista tavaraa, samasta eläimestä peräisin. On silti ymmärrettävää, että moni syö mieluummin eläimestä vain ns. laatuosia. Ja kuluttajalle pitäisi tehdä ainesosaluettelossa selväksi, mitä tuote sisältää.

Mutta. Kokonaan toinen kysymys on, onko nykymallinen broileriteollisuus eettisesti kestävää. Ja ovatko nugetit laadukasta ja hyvää ruokaa. Kuka luuli nugettien olevan kokolihaa? Halvalla ei saa hyvää. Esimerkiksi näissä Atrian broilerinugeteissa lihapitoisuus on 55 prosenttia. Leivitys, voimakas suolapitoisuus ja rasvassa paistaminen eivät tee mistään raaka-aineista terveellisiä. Tuskin nugettien ostaja ajattelee ostavansa jotain laadukasta ja terveellistä. Kyse on myös markkinoinnista. Kesällä kirjoitin Saarioisen lasagnesta, jossa mainospuheen perusteella luulisi olevan jotain muuta kuin koneellisesti erotettua broileria – siis sitä teurasjätettä. Silloin kuluttajaa johdetaan harhaan.

Entä olisiko sittenkin ekologisempaa ja eettisesti kestävämpää jättää ainakin osa niistä eläimistä kokonaan kasvattamatta ja syödä vähemmän lihaa? Entä jos eläimet tuottettaisiin eettisemmillä ja ekologisemmilla tuotantotavoilla? Lihateollisuus pitää argumentista, jonka mukaan ruhon kokonaan käyttäminen on ekologisesti järkevää. Antaahan se samalla oikeutuksen heidän toiminnalleen.

Suomalaisten lihankulutus on moninkertaistunut muutaman vuosikymmenen aikana (kts. Tiken tilastot ravintotaseesta). Kasvu tulee pääosin sian ja broilerinlihan syönnin yleistymisestä. Vielä 1970-luvulla vanhempamme eivät syöneet broileria. Se on Yhdysvalloista meille tuotu teollisuudenala, joka muodostui alusta alkaen hyvin toisenlaiseksi kuin pientilallisten hallitsema maidontuotanto. Broilereiden kasvatus on alusta asti ollut ketjuohjattua teollisuutta, jonka tavoitteena on tuottaa lihaa mahdollisimman nopeasti ja kustannustehokkaasti.

Lihan ja kananmunien kulutuksen kasvu Suomessa

 

 

Syömme nykyisin 78 kiloa lihaa vuodessa suomalaista kohden. Broileria popsimme 18,7 kiloa per suomalainen. Se tarkoittaa noin 55 miljoonaa teurastettua lintua vuodessa. Vaalea siipikarjan liha on markkinoitu meille terveellisempänä vaihtoehtona punaiselle lihalle. Tuoreet pohjoismaiset ravintosuosituksetkin kehottavat vähentämään punaista lihaa. Jos se tarkoittaa siirtymistä siipikarjan lihaan, samalla toisessa vaakakupissa on on kymmenien miljoonien lintujen elämä.

Terveellisyyden ja ravitsemuksellisen laadun lisäksi kuluttajan kannattaisikin pohtia, miten ruoaksemme päätyneet eläimet ovat elämänsä eläneet.

Pysytään nugeteissa. Esimerkiksi nämä S-ryhmän Rainbow X-tra kananugetit tulevat Saksasta. En ole käynyt saksalaisella broileritilalla, enkä voi yhdistää tietoa juuri näihin nugetteihin, mutta ensimmäisenä mieleen tulevat nämä raportit saksalaisesta broileriteollisuudesta: Saksassa Nordrhein-Westfalenin kuluttajaministeriön teettämän tutkimuksen mukaan yli 96 % liittovaltion alueen broilereista oli saanut tutkimusaikana jotakin antibioottia, jotkut linnut olivat saaneet jopa kahdeksaa erilaista antibioottia elämänsä (30-35 vrk) aikana. Rutiininomainen ja ennaltaehkäisevä antibioottien käyttö on yleistä myös Brasilian ja Thaimaan broilerituotannossa, maissa joista tuodaan Suomeen paljon broileria erityisesti ravintoloihin.

Suomalainen broileriteollisuus ei käytä antibiootteja ja moni asia on kansainvälisesti vertailtuna paremmin. Silti broilerit elävät 30 000 linnun parvissa halleissa olosuhteissa, joissa eläinyksilön kokemuksella ei ole lainkaan arvoa. Broilereita hoidetaan hallitsemalla olosuhteita, siis pitämällä koneellisesti ilmanlaatu ja ruokinta kohdallaan. Kuolleet kierretään keräämässä pois. Linnut on jalostettu kasvamaan teuraspainoonsa nopeasti ja jalostuksella on ollut myös kielteisiä vaikutuksia esimerkiksi niiden jalkojen ja sydämen terveyteen – tavalla joka on sairastuville eläinyksilöille kivuliasta.

Ajattelen, että eläimen kokemuksella omasta elämästään on arvoa. Siis onko sen elämä mukavaa vai epämukavaa ja saako eläin toteuttaa sille lajityypillisiä käyttäytymistarpeita jotka ovat tärkeitä eläimen hyvinvoinnille. Nykyinen broileriteollisuus ei vastaa näitä kriteereitä, joten pidän koko tuotantotapaa eettisesti kestämättömänä. Broileriteollisuudessa eläintä yksilönä ei huomioida lainkaan. Sen rinnalla on yhdentekevää, onko nugeteissa nahkaa vai rintafilettä.

Miksi sianlihan laatumerkki ei riitä – ja missä viipyy vapaan possun liha?

Suomalainen lihateollisuus kehittää parhaillaan sianlihalle kansallista laatujärjestelmää. Hanke on hyvä, mutta hyvinvointimerkkiin sitä ei pidä sekoittaa. Kehitteillä olevassa merkinnässä on kyse vain tietyn perustason takaamisesta kuluttajille ja kaupalle. Ja tässä pitää olla tarkkana: kun merkki aikoinaan tulee lihapakkauksiin, mainonnassa kuluttajia ei saa johtaa harhaan.

Jotta ero tulee selväksi, aloitetaan esimerkkivideolla. Näin eräs tanskalaisen Friland-brändin sikala esittelee videolla vapaana laiduntavia sikojaan. Kun minä puhun hyvinvointimerkistä, tarkoitan jotain tämän kaltaista kasvatustapaa (huom! Tämä kasvatustapa ei ole Tanskassa suinkaan vallitseva käytäntö, mutta ainakin kuluttajille on tarjolla vaihtoehtoja).

Suomessa kehitteillä oleva sianlihan laatujärjestelmä perustuu Eläintautien torjuntayhdistyksen (ETT) ylläpitämään sikojen terveydenhuoltojärjestelmä Sikavaan. Siihen kuuluvat lähes kaikki Suomen sikalat. Kaikki sikalat olisivat myös uuden laatujärjestelmän piirissä. Se ei siis jaa sikaloita eläinten hyvinvoinnin perusteella eri tasoille, vaan mukana ovat kaikki. Laatumerkki ylittää monessa kohtaa lainsäädännön minimitason. Ja parin vuoden aikana Sikava-järjestelmää on kehitetty huomioimaan entistä enemmän erilaisia eläinten hyvinvoinnista kertovia kriteereitä. Järjestelmään kuuluvat esimerkiksi säännölliset eläinlääkärikäynnit joilla kirjataan huomioita uudistetuille seurantalomakkeille. Se on hyvä: järjestelmän kehittäminen voi parhaimmillaan nostaa perustasoa, karsia heikoimmat ja levittää hyviä käytäntöjä. Kaikki suurimmat lihatalot: Atria, HK Ruokatalo, Snellman ja Saarioinen ovat sitoutuneet tulemaan mukaan.

Parhaillaan käynnissä on laatukäsikirjan kirjoitustyö, kesään mennessä tarkoitus on saada sertifiointi auditoitua. Se onkin järjestelmän parhaita puolia: kyse ei ole omavalvonnasta vaan ulkopuolisen tahon valvomasta sertifioinnista. Kuka myöntää sertifioinnin ja kuka auditoi on ilmeisesti vielä auki. Edessä on vielä kansallisen laatujärjestelmän statuksen hakeminen, markkinoille tuominen ja kaupallistaminen. Lopulta tähtäimessä on se, että sianlihapakkauksissa olisi laatumerkintä joka takaa kuluttajille tietyn perustason toteutumisen. Ongelma on, että järjestelmän sisälläkin tilojen välille jää eroja. On turha kieltää, että sikaloissa on hyviä ja huonompia. Parhaat tuottajat eivät edelleenkään erotu joukosta eikä kuluttaja voi valita sellaiselta tulevia tuotteita.

Sika-alan oma idea on, että Suomessa monet asiat ovat jo paremmin kuin ulkomailla – miksi ei siis sertifioitaisi sitä. Merkintä ei ole suunnattu vain kuluttajille, kyse on myös erottautumiskeinosta tuontilihaa vastaan. Hintaneuvotteluissa kaupan kanssa sertifiointi voi olla valtti. Etenkin julkisissa hankinnoissa voisi olla etu, jos kilpailutuksissa vaaditaan sertifiointia – ja kotimainen teollisuus pystyy sen tarjoamaan.

Perustason valvonta ja koko sikateollisuuden riman nosto on hyvä asia. Mutta se ei riitä – ei ainakaan minulle kuluttajana. Järjestelmään kaavailtuja velvoitteita ovat esimerkiksi se, että lihan alkuperämaa on merkitty, terveydenhuoltoeläinlääkäri käy tilalla neljä kertaa vuodessa, siat ovat jäljitettävissä tiloille, sioilla on noin 30% enemmän tilaa kuin EU:n minimivaatimukset määräävät ja kastraatiossa käytetään kipulääkitystä. Mutta emakot ovat silti porsimisen ja imetyskauden ajan liikkumisen estävissä häkeissä, mikä on vakava hyvinvointiongelma. Sitä ala ei edes yritä ratkaista, eikä siitä juuri puhuta. Kriteereissä puhutaan lajityypillisen käyttäytymisen toteuttamisesta, mutta sen katsotaan riittävän, että sioille annetaan karsinoihin olkea tai sahanpuruja virikemateriaaleiksi. Uteliailla ja älykkäillä sioilla on voimakas tonkimisen ja tutkimisen tarve. Se tyydyttyisi parhaiten ulkona laitumella, toiseksi paras vaihtoehto olisi tehdä karsinoista kokonaan esimerkiksi turvepohjaisia eli kuivitettuja. Pengottavava pitäisi olla pikemminkin paalillinen heinää, ei kourallinen.

Tuen kyllä laatujärjestelmää, se on tärkeä askel. Mutta se ei saa olla päätepiste, sillä kuluttajalle pitäisi tarjota muitakin vaihtoehtoja. Esimerkiksi Britanniassa emakoiden laiduntaminen ulkona tiineysaikana on hyvin tavallista. Tanskassa muun muassa Friland-brändi myy vapaana laiduntaneiden sikojen lihaa. Miksi Suomessa ei ole kaupoissa vapaan possun lihaa? Suomessa on joitakin harvoja tiloja joilla siat saavat ulkoilla, kuten tämä Perkkiön tila Varsinais-Suomessa. Lisäksi koko maassa on noin kymmenen luomusikalaa, joille ulkoilu on luomusääntöjen mukaan pakollista. Luomulihan tuottamisen kynnys on korkea etenkin luomurehun hinnan ja heikon saatavuuden vuoksi. Mutta jos kuluttajalle tärkeintä ovat eläimen olot, vapaa possu olisi hyvä vaihtoehto.

Ulkoilussakin on varmasti ongelmansa. Sisällä lämpötila, ilmastointi, puhtaus ja ruokinta ovat vakioitavissa. Ulkona taudit ja loiset leviävät helpommin. Ja voi olla, että nykyisen jalostuslinjan eläimet eivät soputuisi runsaaseen liikuntaan ja ulkoilmaan, vaan täytyisi käyttää toisenlaisia sikoja, maatiaisrotuja, kuten esimerkiksi Britanniassa tehdään. Kyse on siitä, kuinka paljon arvostetaan sikojen lajityypillisiä tarpeita ja vapautta. Mikä on riittävää hyvinvointia ja tärkeää?

Toistaiseksi kuluttaja voi äänestää kukkarollaan vain kananmunissa. Voi valita virikehäkkimunan, lattiakanalan munan tai luomumunan. Lihassa tai maitotuotteissa ei ole vastaavaa mahdollisuutta. Kaipaisinkin samanlaista kolmiportaista järjestelmää myös maitoon ja lihaan kuin kananmunissa on. Siinä kyse pitäisi olla aidosta, valvotusta hyvinvointimerkistä, joka olisi selvästi perustason yläpuolella ja mahdollistaisi eläimelle aidosti lajityypillisen käyttäytymisen ja ulkoilun. Jos kananmunissa tuotantotavan ero on onnistuttu kaupallistamaan, miksi ei lihassakin. Missä siis viipyy vapaan possun liha?

Toivotankin koko sika-alan, tutkijat, eläinlääkärit ja kuluttajat kommentoimaan ja keskustelemaan! Mitä mieltä olette?