Tutkiva journalisti: mene maatiloille ja teurastamoihin!

Maatalousjournalismi on hampaatonta. Tutkivaa journalismia eivät eläinten olot juuri kiinnosta. Pörssiyhtiöiden hallitusten jäsenten kytkökset, eläkeyhtiöiden pomojen palkkiojärjestelyt ja pankkien sisäpiiriläisten lyhytkauppa ovat paljon kiinnostavampia pengonnan kohteita.

Vai milloin muistatte lukeneenne hyvää, kriittistä ja analyyttista maatalousjournalismia jossa olisi itse tutkittu, menty paikan päälle, selvitetty jotain uutta? Nimittäin minusta näyttää siltä, että suomalaiset toimittajat ovat ulkoistaneet maatalouden ja elintarviketeollisuuden valvonnan viranomaisille ja aktivisteille – ja vain raportoivat muiden tekemisistä.

Toimittajat eivät saa tiedonhankinnassaan rikkoa lakia ja esimerkiksi tunkeutua maatiloille salakuvaamaan.  Se tehtävä on jätetty aktivisteille, kuten Oikeutta Eläimille järjestölle, jonka tuottamaa materiaalia media kuitenkin käyttää. HS:n toimittaja Jussi Ahlroth kuvasi taannoin kolumnissaan tätä OE:n salakuvaajien toimintaa aktivistijournalismiksi. Toki osallistuminen öisille kuvauskeikoille olisi monella tavalla ongelmallista. Mutta monessa muussa maassa toimittajilla on huomattavasti aktiivisempi rooli eläintuotantoa koskevien paljastusten tekemisessä kuin Suomessa.

Ongelma on myös tiedon puute. Yleissanomalehdissä on yhä vähemmän ihmisiä jotka ymmärtäisivät vähänkin syvällisemmin maataloustuotantoa. Toimittajat ovat yhtä pihalla eläinten elämästä kuin suuri osa kuluttajistakin. Olemme kaupunkilaistuneet. Sen huomaa keskusteluissa kollegoiden ja  muiden toimittajakavereiden kanssa. Kun monet biologian perusasiat ovat hukassa, miten analysoida hyvinvointiongelmia syvällisesti?

On tärkeää nähdä asiat itse. Vain sillä tavoin voi olla läsnä ja kuvailla tapahtumia lukijalle. Ilman itse paikalle menemistä toimittaja on toisen käden lähteiden varassa. Tutkijoiden, tuottajien, eläinsuojelijoiden ja etujärjestöjen näkökulmien esiin tuominen on toki tärkeää sekin. Mutta pelkästään se ei riitä. Mieleen tulee ainakin pari esimerkkiä, joissa lehdet kyllä kirjoittivat juttuja, mutta ilmeisesti kukaan ei käynyt itse katsomassa miten asiat ovat.

Muistatte ehkä vuonna 2009 kohun joka nousi Mercy for Animals -järjestön salakuvattua Hy-Line-yhtiön hautomossa Yhdysvalloissa. Suomalaisiakin järkyttäneellä videolla näytettiin, miten brutaalisti juuri kuoriutuneita untuvikkoja käsiteltiin ja miten liukuhihna vei kukkountuvikot pyörivien silppurinterien väliin. Helsingin Sanomien jutussa Siipikarjaliiton edustaja korosti, että hautomot eivät hävitä kukkountuvikkoja murskaimilla. Suomessakin laitteita saisi käyttää. Jutuissa haastateltiin Eviran ylitarkastajaa ja hyvinvointitutkijaa Helsingin yliopistosta – edes kumpikaan asiantuntijoista ei ilmeisesti ole itse käynyt hautomoissa.

Jos toimittaja olisi itse käynyt hautomossa katsomassa untuvikkojen sukupuolilajittelua ja kananmunatuotannossa turhien kukkountuvikkojen lopettamista, olisi selvinnyt että se tapahtuu näin (katso kuvagalleria alla). Ja vaikka untuvikot pääasiallisesti lopetetaan hiilidioksidilla säiliössä, jo koreista liukuhihnalle siirrettäessä karsittavat heikot ja elinkelvottomat linnut kipataan munankuorien mukana valssimyllyyn – siis murskaimeen. Ja että itseasiassa kuolema myllyssä tapahtuu ainakin nopeasti, toisin kuin hiilidioksidilla. Oikeasta lopetustavasta pitäisikin olla enemmän kotimaista tutkimustietoa ja keskustelua. Ja ulkomaisten kauhuvideoiden sijaan keskustelun pitäisi perustua toimittajien itse näkemiin asioihin kotimaisilla tuotantolaitoksella.

Kun kävin Humppilassa hautomossa, yrittäjä totesi minun olleen ensimmäinen siellä vieraillut toimittaja joka on kiinnostunut untuvikkojen oloista. Ainoat hautomossa vierailleet toimittajat ovat olleet alan oman ammattilehden edustajia tai paikallislehdestä tekemässä yritysjuttua. Hautomoita on koko maassa vain viitisen kappaletta joten olettaisi, että joku olisi osunut tällekin jos kiinnostuneita olisi ollut. Jos kuluttajilla ei ole tietoa kanojen elämän alkutaipaleesta, se johtuu siitä että media ei tarjoa tietoa.

Toinen tapaus jossa keskustelua käytiin toisen käden lähteiden varassa oli kohu porsaiden kastroinnista. Turun Sanomat uutisoi vuonna 2010 tutkimuksista, joiden mukaan Suomessakin kastroidaan porsaita repimällä. Mutta menikö kukaan sikaloihin itse katsomaan ja kuvaamaan toimenpidettä? Ainakaan minun silmiini ei osunut sellaisia juttuja – ennen kuin kävin itse katsomassa ja teimme tämän videon.

Elintarviketurvallisuusvirasto Evira kertoo vuosittain tilastoja maatilojen eläinsuojeluvalvonnasta ja erilaisista tarkastuksista joita tiloille tehdään. Media sitten raportoi näitä tilastoja. Aktiivisempi tapa lähestyä asiaa olisi mennä mukaan oman kunnan valvontalääkärin mukaan katsomaan tiloja itse. Lähes kaikkien maakuntalehtien levikkialueella sijaitsee suuria tuotantotiloja, satojen lehmien navetoita tai tuhansien sikojen sikaloita. Mitkä ovat oman alueen suurimmat maatilat, ovatko ne saaneet puhtaat paperit tarkastuksista? Millaiset eläinten olot niillä ovat? Ehkä joskus kannattaisi käydä katsomassa. Entä oman alueen teurastamo, millaisia korjausmääräyksiä Eviran tarkastuseläinlääkärit ovat siellä antaneet tai onko teurastamon toiminnasta tehty eläinsuojeluilmoituksia? Kierros teurastamolla eläinlääkärin seurassa voisi olla hyvä juttuaihe.

Median tehtävä olisi olla kuluttajien silminä ja korvina, lisätä tietoa ja ymmärrystä. Jokainen tavallinen ihminen ei voi käydä broilerihalleissa ja sikaloissa. Toimittajan on oltava lukijan edustaja. Media on myös vahtikoira, jolla on rooli yritysvastuun ja eettisyyden valvonnassa, painostamisessa ja herättelyssä. Mutta miksi vain ulkomaiset journalistit tekevät dokumenttieläkuvia eläinten elämästä, maataloudesta ja elintarviketeollisuudesta? Miksi Suomessa ei ole tehty sellaisia elokuvia kuin Food Inc tai miksi ei ole ollut sellaisia kirjoja kuin Jonathan Safran Foerin kirja Eläinten syömisestä? Katsomme televisiosta BBC:n tuottamaa tiededokumenttia tuotantoeläinten elämästä (loistava, kannattaa katsoa Yle Areenasta!), älykkyydestä ja käyttäytymisestä, mutta miksi Suomessa Yle ei itse tuota vastaavaa?

Voin olla väärässäkin. Ehkä monet ansiokkaat maatalousjournalistiset helmet ovat vain menneet minulta ohi, joten linkatkaa kommenteissa juttuja joihin kannattaisi tutustua! Tai kertokaa, mistä aiheista te haluaisitte kuulla lisää ja missä toimittajien pitäisi käydä selvittämässä itse asioiden laita.

4 vastausta artikkeliin ”Tutkiva journalisti: mene maatiloille ja teurastamoihin!

  1. Loistava kirjoitus ja olen likimain kaikesta samaa mieltä. Hienoa, että tämä kirja on tulossa! Mahtavaa tämä bloggaus! Se vain on lisättävä, että ei ole kyse vain siitä, etteikö löytyisi toimittajia, jotka menevät ja tekevät, vaan siitä, ettei
    näitä juttuja haluta lehtiin! (Toki iso osa toimittajista ei tiedä/ole kiinnostunut, mutta se ei tarkoita, etteikö meitä kiinnostuneita ja asioista tietäviäkin olisi!) <- Sama tietämättömyys/välinpitämättömyys pätee median lisäksi mm. poliitikkoihin. Ehdottomaan enemmistöön. Päätoimittajat, toimituspäälliköt, tuottajat tahi muut juttujen ostosta vastaavat. Alkakaa ostaa näitä juttuja, jookos? Tarjolla on ollut ja on jatkossakin, esim. allekirjoittaneelta. T: Yst. Laura Rantanen, vapaa toimittaja ja luomukarjatilan emäntä

  2. Ihan aiheesta kirjoitat. Valitettavasti samoin voisi kirjoittaa melkein mistä tahansa ilmiöstä. Tutkivajournalismi on valitettavasti katoava luonnonvara. Äärimmäisen harvoin saa lukea lehdistä juttuja, joiden pohjatyöt olisi tehty kunnolla. Omaa alaa koskettavia juttuja lukiessani hätkähdän toistuvasti toimittajien tietämättömyyttä ja kalvava epäilys, pitävätkö muutkaan jutut yhtään enempää paikkaansa, nostaa päätään.

  3. Hei Elina, kiitos kirjoituksesta ja kirjasta. Kannan kovasti huolta minäkin tuotantoeläimistä(kin). Terkut työkaverillesi Heikille (mun siippa). Jatka kirjoittamista aiheesta. Jos menen politiikkaan, tämä on varmasti yksi aiheeni.
    -Riitta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *